Teksti Sami Uusi-Rauva

Tampereen uskonnollinen elämä 1918-1939

 

Uskonnollinen murros

Ihmisten uskonnolliset tavat ja käyttäytyminen sekä kirkon asema muuttuivat 1800-luvun kuluessa. Yhteisten jumalanpalvelusten ja vuosittaisten ehtoollisellakäyntien sijaan huomio kohdistui yksilöityvään vastuunottoon ja elämänparannukseen. Vuosisadan alun herätysliikkeet ja loppupuolella levinnyt yhdistyskristillisyys korostivat yksilöllistä vakaumusta ja sen pohjalta syntyvää toimintaa. Samanaikaisesti yhteiskunnassa toteutettiin rakenteellisia uudistuksia, joiden seurauksena keskeiset paikallishallinnon tehtävät, kuten köyhäinhoito ja koulu siirtyivät kirkolta kunnallisille viranomaisille. Lisäksi sivistyneistön piiristä levisi maailmankatsomuksellinen murros, jonka hengessä uskontoon suhtauduttiin aiempaa epäuskoisemmin, korostettiin tämänpuoleisuutta ja kokemusperäisyyttä sekä kehityksen lainalaisuutta.

Tampereella 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kaupunkilaisten enemmistö lakkasi käymästä perinteiseen tapaan kirkossa ja ehtoollisella. Tuolloin ihmisten uskonnollinen tarve alkoi puolestaan näkyä myös yhdistysaktiivisuutena. Lähetysharrastus oli kaupungissa vahvaa ja yleiskristilliseltä pohjalta syntyneet yhdistykset toimivat vilkkaasti. Uskonnollisista vähemmistöistä babtistit ja metodistit muodostivat 1900-luvun alussa omat seurakunnat mutta kannatusta oli muillakin, muiden muassa vapaakirkollisilla ja adventisteilla.

Itsenäistyneen Suomen hallitusmuotoon kirjattiin tunnustuksettoman valtion periaate. Luterilainen kirkko säilytti kuitenkin oikeudellisessa mielessä valtionkirkon aseman, sillä esimerkiksi kirkon lainsäädännön ja hallinnon perusteista säädettiin perustuslaeissa. Vuoden 1923 alussa toteutunut uskonnonvapaus synnytti tilanteen, jossa ihmisillä oli yksilöinä ensimmäisen kerran mahdollisuus jättäytyä kokonaan uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolelle. Tämän jälkeen ihmisten valinnoista riippui luterilaisen kirkon säilyminen kansan enemmistön kirkkona, kansankirkkona.

Aleksanterin kirkko juhlavalaistuksessa 10.12.1938. Kuva: Aamulehti 10.12.1938, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kirkosta eroaminen jäi Tampereella, kuten muuallakin Suomessa, varsin vähäiseksi. Uskonnollinen elämä säilyi kaupungissa vilkkaana mutta aktiivisten joukko pysyi suhteellisen pienenä. Suurina juhlapyhinä kirkoissa kävi 1920-luvun puolivälissä 6000 – 8000 henkeä, kun samaan aikaan Tampereella oli asukkaita noin 48 000. Kymmenessä vuodessa aktiivisten osuus edelleen supistui. Vuonna 1936 asukkaita oli 58 000. Tuolloin pääsiäisen ja joulun ajan jumalanpalveluksiin otti osaa parhaimmillaan 6000 henkeä. Suuria juhlapyhiä lukuunottamatta kirkot eivät kuitenkaan täyttyneet. Kesällä kirkoissa kävi keskimäärin 950 seurakuntalaista ja talvella 1800. Joinakin pyhinä vain 600 tamperelaista kävi kirkossa, vaikka jumalanpalveluksia pidettiin aamulla, puoleltapäivin ja iltaisin. Lisäksi arkipäivisin, esimerkiksi joka keskiviikko Vanhassa kirkossa, oli hartaushetkiä.

Ehtoollinen oli mahdollista ottaa vastaan joka sunnuntai jossakin Tampereen kirkoista, ja niinpä pidettiin lauantai-iltana kulloinkin kyseenä olevassa kirkossa rippisaarna. Ehtoollisella kävi 1920-luvulla tavallisina sunnuntaina 100 – 200 henkeä. Kiirastorstai-iltana kävijöitä oli lähes 2000. Ehtoollisella kävijöiden joukko oli pappien arvion mukaan supistunut vuosisadan alun tilanteesta ja supistuminen jatkui. Kävijöitä oli 1930-luvun puolivälissä 5000 – 6000 vuosittain. Vanhan tavan mukaan ehtoollisella käytettin yhteiskalkkia eli yhteistä ehtoollismaljaa. Vanhaan kirkkoon tosin hankittiin 1920-luvulla “hopeaiset pikkukalkit”.

Pappien mielestä tamperelaisten kirkkotavat olivat perinteisen arvokkaat ja hyvät. Tuomiorovasti K. H. Seppälän mukaan: “Kansa pysyy kirkossa yleensä lähtövirren loppuun asti ja ottaa osaa hartaasti kirkkoveisuun ja on muutenkin mukana jumalanpalveluksen toiminnassa.” Uusiin messuihin tottuminen vei seurakunnalta aikaa mutta esimerkiksi vesperit saavuttivat suosiota tamperelaisten parissa.

 

Kirkolliset toimitukset

Ne kirkolliset tavat, jotka koskettivat lähes jokaista kaupunkilaista, liittyivät kirkollisiin toimituksiin elämän käännekohdissa. Kasteista suurin osa toimitettiin pappien kodeissa, jonne lapsen toivat kummit. Jos lapsi kastettiin kirkossa, tapahtui se sakaristossa, sillä varsinaisia kastemaljoja ei kirkoissa ollut. Kotikasteet alkoivat lisääntyä ja levitä myös tamperelaisiin työläiskoteihin 1930-luvun puolivälissä. Tapana oli kastaa lapset kuukauden ikäisenä. Osa lapsista jäi ilman kastetta vanhempien uskontokielteisyyden tai uskonnollisesta vakaumuksesta johtuvan kirkkokriittisyyden vuoksi. Toimituksen luonnetta eivät monetkaan käsittäneet. Eniten arvoa kasteelle antoivat uskonnollisesti aktiiviset, evankelisesta herätysliikkeestä vaikutteita saaneet ihmiset.

Avioliittoa solmittaessa suuri osa vihittävistä pareista kävi papin kotona vihityttämässä itsensä. Monasti toimitus suoritettiin myös vihittävien kotona. Kolmas vaihtoehto työläispariskunnillekin oli häiden viettäminen. Tuolloin kokoonnuttiin jopa parin sadan hengen voimin joko tehtaan tai yhdistyksen kokoushuoneeseen juhlimaan. Useissa tapauksissa pari oli muuttanut yhteen asumaan jo ennen vihkimistä ja ensimmäinen lapsi syntyi varsin pian häitten jälkeen.

Kuolemantapauksissa ja onnettomuuksien sattuessa liki kaikki tamperelaiset toivoivat papeilta uskonnollista lohdutusta. Hautaukset kirkko pyrki järjestämään joustavasti. Yleiset maksuttomat hautaukset pidettiin sunnuntaisin, tiistaisin ja perjantaisin, tosin keskitalvella vain sunnuntaisin ja keskiviikkoisin. Hautausta toimittava pappi piti toimituksissa “lyhyen uskonnollisen puheen kosketellen tilaisuuteen sopivalla tavalla elämän ja kuoleman suuria kysymyksiä”. Tamperelaiset halusivat kuitenkin kasvavassa määrin itse valita hautaamisajan ja hautausta toimittavan papin siitä huolimatta, että he näin joutuivat hieman myös maksamaan.

 

Elinikäinen kristinoppi

Kristinuskon kysymyksiin tamperelaiset olivat kosketuksissa monin eri tavoin elämänsä eri vaiheissa. Kotona ei pienille lapsille juurikaan opillisia asioita opetettu. Sen sijaan useat lapset oppivat aamu- ja iltarukouksia sekä joitakin virrenvärssyjä. Rukouksia oppivat hyvin erilaisten kotien lapset, jopa niiden, joita pidettiin uskonnolle vieraantuneina. Tämä havaittiin, kun lapset neljän, viiden vanhoina tulivat lastentarhoihin ja seitsemän vuotiaina alakansakouluun. Sunnuntaisin ja muina juhlapyhinä jo vuosisadan alusta lähtien päälle 700 lasta kävi evankelis-luterilaisen tunnustuksen mukaisessa pyhäkoulussa. Harrastus nousi 1930-luvun loppua kohti. Tuolloin myös metodisteilla, vapaakirkollisilla ja pelastusarmeijalla oli omat pyhäkoulunsa.

Kansakouluissa otettiin 1920-luvun puolivälissä käyttöön uusi opetussuunnitelma, jonka mukaisesti Kristinopin opetuksesta luovuttiin. Samalla Raamatun ja Vähän katekismuksen lukemista jatkettiin. Papisto oli tyytyväinen opetuksen tasoon. He kokivat tärkeänä sen, että opettajat suhtautuivat myönteisesti uskonnonopetukseen ja olivat atiivisia seurakuntaelämässä. Uudet 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla virkoihin astuneet opettajat eivät enää entiseen tapaan osallistuneet uskonnolliseen toimintaan, vaikka johtamansa NNKY:n työssä he olivat mukana monin tavoin. Tampereen kansakoulunopettajat pysyivät kuitenkin yhtä helluntalaiseksi kääntynyttä lukuunottamatta luterilaisina.

Poikia matkalla Aleksanterin kirkkoon. Kuva: Aamulehti 15.5.1942, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Pari kolme vuotta kansakoulun jälkeen tamperelaisnuoret menivät rippikouluun. Kun vielä kansakoulua käyvillä lapsilla oli todettu hyvät tiedot varsinkin Raamatun historiassa, oli rippikoululaisilta unohtunut osa “kaikkein yksinkertaisimmistakin” asioista. Rippikoulut toimivat pääosin iltaisin ja kestivät 50-60 tuntia. Opetuksessa painotettiin kristinopin opetusta. Päivän töiden jälkeen oppilaat olivat usein väsyneitä ja haluttomia, joten opettajat kokivat tehtävänsä vaikeaksi ja tuloksettomaksi. Vaatimuksista oltiin kuitenkin valmiita joustamaan ja näin lähes koko ikäluokka vuosittain läpäisi rippikoulun. Enemmistö oppilaista sai pappien käsityksen mukaan “vakavia vaikutteita Jumalan sanasta”. Koulun jälkeisellä konfirmaatiolla ja ensimmäisellä ehtoollisella oli myös niitä, jotka “varsin kevyellä mielellä” olivat mukana. “Jouduin maailmalle”, oli puolestaan yleisin pappien kuulema selitys niiltä, joilta koulu jäi käymättä.

Oppikoululaisille papit pitivät erilliset rippikoulut. Rippikoulusta päässeelle nuorisolle ei enää organisoitu järjestelmällistä toimintaa mutta jo vuosisadan alusta lähtien papit olivat kuitenkin silloin tällöin kutsuneet entisiä oppilaitaan yhteisiin tapaamisiin. Osa liittyi pappien kehotuksesta uskonnollisiin yhdistyksiin, jotka ennen seurakuntaa aloittivat säännöllisen kerhotoiminnan niin alle rippikouluikäisten lasten kuin koulunsa jo päättäneiden nuorten parissa.

Tampereen aikuisväestölle kirkko viestitti kristinuskon sanomaa etenkin saarnojen ja hartauspuheiden avulla. Esimerkiksi 1930-luvun lopulla papisto piti vuosittain 800-900 hartauspuhetta ja raamatunselitystä. Joskus väkeä tuli paikalle vain kourallinen, sillä Suomen kristillisten yhdistysten parhaita puhujia kuunnelleet kaupunkilaiset olivat tottuneet vaatimaan. Seurakuntapiireissä toivottiin ja siellä myös syntyi 1920-luvulla keskusteluja opillisista kysymyksistä uskonnollisten vähemmistöliikkeiden vaikutuksesta. Väittelyjen aiheet vaihtelivat yksittäisen ihmisen valinnoista maailmanselityksiin. Kiistat vaimenivat 1930-luvulla ja varsinkin kirkossa aktiivisesti käyvien käsitykset kristillisestä opista ja luterilaisesta tunnustuksesta kiinteytyivät. Tuolloin raamattutuntien määrää oli lisätty ja esitelmiä pidettiin mm. kirkkohistoriasta, eksegetiikasta ja liturgiikasta. Lisäksi opetusta oli mahdollista saada kristillisissä kansanopistoissa ja Ahjolan vapaaopistossa.

Pappien mukaan kirkkokansassa oli 1920-luvulla monia henkilöitä, jotka nuoruudessaan olivat ulkoluvulla hankkineet hyvät muistitedot opillisista kysymyksistä. Jonkin verran oli myös ihmisiä, joiden tiedot perustuivat Raamatun ja kirjallisuuden esimerkiksi Kristinopin ja tunnustuskirjain runsaaseen lukemiseen. Suurin osa kirkollisesta väestä tuntui pappien näkökulmasta pitävän opillisten kysymysten itsenäistä pohdiskelua tarpeettomana. Eri kirkollisiin suuntiin kuuluvat hankkivat kuitenkin koteihinsa verraten runsaasti oman suunnan hartaus- ja saarnakirjallisuutta sekä 1920- että 1930-luvulla. Tämän vuoksi esimerkiksi lähetysväellä oli suhteellisen paljon tietoja lähetyskysymyksistä.

Jonkin verran tamperelaisiin koteihin tilattiin myös uskonnollisia lehtiä. Kotimaa tuli 1930-luvun vaihteessa noin 250 kotiin. Vastaavasti esimerkiksi Lähetyssanomilla oli 730, Evankeliumi Yhdistyksen lehdellä 450 ja Herättäjällä noin 100 tilaajaa. Tamperelaisten oman seurakuntalehden, Kaupunkilähetyksen Sunnuntaitervehdyksen levikki oli samaan aikaan noin 1600 kappaletta. Vaikka kirjallisuutta hankki ja lehtiä tilasi vain pieni vähemmistö kaupunkilaisista, kuului Raamattu tavallisesti jokaisen kodin varustukseen. Yleensä se oli täytynyt hankkia jo lasten koulunkäynnin vuoksi. Vihittäville ei Raamattua seurakunnan toimesta jaettu mutta jokainen rippikoululainen sai lahjaksi Uuden Testamentin. Kirkkoväen ulkopuolelle uskonnollista sanomaa levisi myös radion välityksellä.

 
Lähteet:
Tampereen ev.lut. seurakuntien arkisto
Kertomukset synodaali- ja kirkolliskokousta sekä piispantarkastusta varten 1901-1961.
Kortekangas, Paavo, Kirkko ja uskonnollinen elämä teollistuvassa yhteiskunnassa. Tutkimus Tampereesta 1855-1905. WSOY, Porvoo 1965.
Murtorinne, Eino, Suomen kirkon historia 3. Autonomian kausi 1809-1899. WSOY, Porvoo 1992.
Uskonto ja nykyaika – Yksilö ja eurooppalaisen yhteiskunnan murros. Atena Kustannus Oy, Jyväskylä 1999.
Veikkola, Juhani, Nuorkirkollisen suuntauksen muotoutuminen Suomen kirkossa suurlakosta 1905 ensimmäisiin kirkkopäiviin 1918. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 118. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, Helsinki 1980.