Teksti Sami Uusi-Rauva

“Suuri, eloisa ja toimelias seurakuntaväen piiri”

 

Tausta nuorkirkollisuudessa

Tampereesta tuli hiippakuntakaupunki, kun joulukuun alussa 1923 tuomiokapituli siirrettiin Porvoosta Tampereelle. Näin vuonna 1920 Porvoon hiippakunnan piispaksi valitusta kirkkohistorioitsija Jaakko Gummeruksesta tuli Tampereen hiippakunnan ensimmäinen piispa ja Tampereen seurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana vuonna 1905 aloittaneesta Waldemar Wallista tuomiorovasti. Sairasteleva Walli ei kuitenkaan kyennyt enää juuri hoitamaan virkaansa. Hänen kuoltuaan tammikuussa 1925 valittiin runsaan vuoden kuluessa uudeksi kirkkoherraksi ja tuomiorovastiksi kappalaisena ja tuomiokapitulin asessorina toiminut K. H. Seppälä.

Tampereen hiippakunnan toinen piispa Aleksi Lehtonen vihitään virkaansa 1934. Kuva: Aamulehti 10.6.1935, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Pari vuotta Tampereelle tulonsa jälkeen piispa Gummerus tarkasteli Tampereen seurakuntaelämää katsoen, että sille loi leimansa “suuri, eloisa ja toimelias seurakuntaväen piiri”. Seurakuntatietoisuus oli hänen mukaansa piirin keskuudessa korkea, eikä lahkoilla ollut suurta merkitystä. Eri vaikutukset enemmänkin sekoittuivat toisiinsa, joskin keskeinen merkitys oli painotuksiltaan evankelisella “lähetyskristillisyydellä”, arvioi Gummerus mutta huomautti, että nuorten pappien toimesta lisäsi kannatustaan 1920-luvun kuluessa myös “nuorkirkollinen” kristillinen nuorisoliike.

Arviollaan Gummerus viestitti kansankirkkoajattelun voivan hyvin Tampereella. Sitä vuosisadan alussa ajaneet nuorkirkolliset olivat pyrkineet luomaan kirkosta koko kansan kristillisestä kasvatuksesta vastaavan yhteisön. Kirkko- ja seurakuntatietoisuutta kohottamalla oli ollut tarkoitus koota kristilliset voimat, lujittaa niiden yhteyttä ja samalla aktivoida tunnustavat kristityt tehokkaaseen kasvatustyöhön. Tämä oli koettu tärkeäksi, jottei laajeneva uskonnonvapaus loisi hajaannusta. Yhdistyksen roolia korostavan individualismin sijaan oli ollut aika julistaa seurakuntayhteisöjen varassa toimivan kirkon ensisijaisuutta. Samalla oli nähty, että kirkon tuli puolestaan reagoida yhteiskunnalliseen todellisuuteen, ottaa huomioon uudet tarpeet ja näkemykset. Eli yhdistyksissä tapahtunut kristillinen toiminta oli haluttu liittää seurakuntaan, mikä ei ollut suinkaan yksinkertaista.

 

Hajaantunut uskonnollisuus

Tampereellakin toimi vielä 1920- ja 1930-luvuilla hyvin monenlaisia yhdistyksiä ja ryhmittymiä, sillä kristinuskon sanoma oli innoittanut ja velvoittanut eri tavoin suuntautuvia ihmisiä. Perinteisistä herätysliikkeistä varsinkin evankeliset olivat aktiivisia. Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen Tampereen piiri oli rakentanut rukoushuoneen ja lisäksi sillä oli kaupungissa nuorisoliitto. Myös heränneillä ja sekä nuorilla että vanhoilla laestadiolaisilla oli omaa toimintaa. Lukuisat ihmiset olivat mukana erityisiin työmuotoihin keskittyneiden yhdistysten muiden muassa Kaupunkilähetyksen, Tampereen Lähetysyhdistyksen, NMKY:n ja NNKY:n sekä ruotsinkielistä nuorisotyötä tekevän De Ungas Kristliga Föreningenin työssä. Nuorisotyöhön halusivat lisäksi ottaa osaa niin Lähetysyhdistyksen jäsenet, tukemalla Lähetyksen Nuoret -nimisen alayhdistyksen toimintaa, kuin monet kristillis-sosiaalista työtä tekeviin yhdistyksiin, kuten Tampereen kristilliseen työväenyhdistykseen, Kristillisen työläisnuorison liittoon sekä Valkonauhaan, kuuluvat kaupunkilaiset. Edelleen tamperelaiset tukivat kaupungissa toimivia tiettyjen työmuotojen edistämiseen keskittyneitä valtakunnallisia seuroja mm. Merimieslähetysseuraa ja Suomen kirkon sisälähetysseuraa.

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksesta eroaviin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuului Tampereella vain vähän väkeä. Kaupungin kreikkalaiskatolisia paimensi Hämeenlinnan seurakunnan pappi. Metodistit, babtistit, vapaakirkolliset ja niin sanotut pätiäläiset (Vapaa ev.lut. seurakunta) olivat rekiteröityneet omiksi seurakunnikseen. Järjestäytyneitä olivat lisäksi adventistit, helluntailaiset ja Vapaan evankelisen sisälähetyksen kannattajat eli skutnabbilaiset, jotka yleensä erosivat kirkosta mutta eivät rekisteröityneet omaksi uskonnolliseksi yhdyskunnakseen. Pieni määrä innostuneita kuulijoita oli Tampereella myös Raamatuntutkijain seuralla eli Jehovan todistajilla sekä teosofisella liikkeellä.

 

Hajaannusta vastaan

Tampereen evankelis-luterilaiset kirkolliset vaikuttajat halusivat 1920- ja 1930-luvuilla kehittää kaupunkia uskonnollisessa suhteessa ennen muuta eheänä kokonaisuutena. Tämä näkyi kannanotoissa ja ratkaisuissa, joilla seurakunnan alueellisen ja väestöllisen kasvun edellyttämiä järjestelyjä hoidettiin. Vuoden 1919 alusta Tampereen seurakuntaan liitettiin Järvensivun ja Hatanpään alueet. Niiden kirkollisen ja sielunhoidollisen tilanteen hoitamisen seurakunta oli vuonna 1917 antamassaan lausunnossa katsonut edellyttävän itsenäisen seurakunnan luomista. Samassa yhteydessä oli nähty tarve jakaa oma 46 000 hengen seurakunta lähitulevaisuudessa.

Tammikuussa 1919 jakoa ei ryhdytty toteuttamaan mutta seurakuntayhteyttä haluttiin uudella alueella voimistaa. Niinpä kirkkoneuvosto päätti asettaa uuden kappalaisen viran. Valittua kappalaista kehotettiin asettumaan asumaan Viinikkaan ja perustamaan ensi töikseen seurakuntapiirin. Oma seurakuntapiiri oli myös viidellä muulla kappalaisella sekä kirkkoherralla. Seurakuntapiiri-ideaa voi pitää nuorkirkollisen kansankirkkoajattelun vanhan piirijaon pohjalle synnyttämänä toimintamallina.

Tampereen seurakunta oli nimittäin jo 1890-luvun lopulla jaettu piireihin tarkoituksena yksityisen sielunhoidon ja siveellisen elämän parantaminen. Tuolloin jokaiseen neljään piiriin oli esimiehenä toimivan papin avuksi päädytty asettamaan kolme kirkkoneuvoston jäsentä ja jokaiseen neljään piirin osaan kuhunkin yksi mies- ja yksi naisvanhin. Piirijakoa oli tehostettu 1900-luvun ensimmäisinä vuosina, sillä 10 000 henkeä yhden papin valvottavana oli liikaa. Uusien kappalaisenvirkojen johdosta oli seurakunta vuonna 1904 ollut mahdollista jakaa kuuteen piiriin.

Viinikan piiri muodotui kuitenkin jo aivan eri pohjalta syksyllä 1919. Alueelle ensimmäisten joukossa muuttaneet naiset olivat omaehtoisesti vuonna 1917 aloittaneeet viikottaiset tapaamiset. Oli syntynyt pienimuotoista avustustoimintaa tekevä ompeluseura, jonka tapaamisissa luettiin, laulettiin ja juotiin kahvia. Seurakuntapiiri oli nuorkirkollisen ajattelun hengessä luontevinta luoda sinne, missä jo oli aktiivien yhteistoimintaa. Niinpä ompeluseurasta tuli seurakuntapiiri, ja alueen pastori alkoi pitää hartauspuheita piirin kokoontuessa jäsentensä kodeissa.

 

Seurakuntatietoisuutta suuressa koossa

Loppuvuodesta 1920 Tampereen seurakunnan kirkkoneuvosto sitoutui edelleen piiritoiminnan kehittämiseen. Samalla K. H. Seppälä toi esiin yhdistystoiminnan roolia. Hänen mukaansa yhdistysten verrattain virkeä työ ylläpiti seurakunnan kokonaisuutta sekä näin poisti suuruudesta aiheutuvia haittoja. Verotuksellisesti katsoen suuruus nähtiin kirkkoneuvostossa puolestaan selvänä etuna, koska siten taakka jakautui tasaisemmin.

Kirkkoneuvoston jakoasiaa pohtimaan asettama toimikunta korosti tarvetta luoda ennen kaikkea tehokkaampaa, koteja ja yksilöjä läheltä koskettavaa, toimintaa, jotta olisi edellytykset “todelliselle seurakuntaelämälle”. Ratkaisuna se näki kirkkojen sijoittamisen eri puolille seurakuntaa, seurakuntapiirit sekä muut kristilliset toimintaharrastukset ja yhdistykset. Tärkeimpinä seurakunnan jakamista puolustavina konkreettisina seikkoina toimikunta piti pitkää matkaa uusilta Hatanpään alueilta Tampereen kirkkoihin sekä kaksikielisyyttä, joka oli vaikeuttanut pappien saamista kaupunkiin.

Seurakunnan kielellinen jako nähtiinkin Tampereella varsin yksimielisesti tarpeellisena mutta alueellisesta jaosta esitettiin erilaisia näkemyksiä. Kirkkoherra Walli olisi ollut valmis suhteellisen pitkälle menevään jakoon. K. H. Seppälä sen sijaan jarrutteli. Hänen mukaansa suuressa seurakunnassa oli mahdollisuus suunnitelmallisempaan, yhtenäisempään ja suurpiirteisempään kirkollisten asioiden hoitoon kuin pienessä. Tämä oli mahdollista, kun seurakunta oli alueeltaan sopivan kokoinen, “väestönsä laadulta kutakuinkin samanmukainen”, ja kun sillä oli “tarpeellinen määrä työkuntoisia pappeja, asianmukaisia seurakuntataloja, diakooneja ja diakonissoja”.

Kielellinen jako toteutui, kun kaupunkiin valtioneuvoston päätöksellä 4.2.1926 muodostettiin Tammerfors svenska församling. Uuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra sai samalla vastuulleen noin 800 tamperelaista. Vanhaa kirkkoa ei kuitenkaan haluttu luovuttaa yksinomaan ruotsinkielisten käyttöön ja muutenkin omaisuuden jaolta vältyttiin, kun uusi seurakunta jatkoi yhteistaloudessa suomenkielisen seurakunnan kanssa.

 

 

Työkeskus Viinikkaan

Hatanpään alueelle syntyneen ongelman ratkaisuksi jakoasiaa miettinyt toimikunta esitti niin sanotun pikkukirkon rakentamista. Tämä tarkoitti rakennusta, joka “jo alusta pitäen suunniteltaisiin sellaiseksi, että se soveltuisi nykyaikaisen seurakuntatyön työkeskukseksi”. Niinpä ryhdyttiin selvittämään seurakuntatalon rakentamista Viinikkaan. Kaupunki ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan seurakunnalle maa-aluetta esikaupungin korkeimmalta kohdalta. Täten seurakunta päätti anoa aluetta kirkkoa ja sen yhteyteen rakennettavaa seurakuntataloa varten, jolloin asia voitiin hoitaa pakkolunastuksella. Valtioneuvoston valtuuttama pakkolunastus toteutui vuonna 1926.

Kirkkovaltuusto asetti rakennuslautakunnan, jonka jäseneksi tuli muiden muassa piispa Jaakko Gummerus. Lautakunta tutki ratkaisumalleja, joita “pikkukirkko- ja seurakuntataloaatteeseen” liittyen oli toteutettu muissa pohjoismaissa ja protestanttisessa Saksassa. Se esitti yleisin arkkitehtikilpailun järjestämistä. Kirkon ja seurakuntasalin lisäksi tuli ottaa huomioon muiden muassa “2 kerhohuonetta, poikien työskentely- ja leikkisali, kappalaisen asunto sekä diakonissan ja vahtimestarin huoneet”. Vaikka pikkukirkoissa ei yleensä ollut tornia, esitti lautakunta sellaisen rakentamista rakennustaiteellisen arvon ja kaupunginosan yleisen ilmeen vuoksi.

Kilpailusta tuli korkeatasoinen. Alvar Aalto jäi toiseksi ja sen voitti arkkitehti Yrjö Vaskisen yksinkertaiseksi, eheäksi ja kiinteäksi luonnehdittu ehdotus. Rakentamista ei kuitenkaan voitu aloittaa vuonna 1928, koska hintataso kaupungissa oli ylikuumentunut ja sekä materiaaleista että työvoimasta oli pulaa. Keskustelua herätti myös kalliin ehdotuksen soveltuvuus pikkukirkkoaatteeseen. Tilanne muuttui kuitenkin varsin pian taloudellisen lamakauden alettua. Vuoden 1930 alussa Tampereen kaupungin työttömyyslautakunta toivoi töiden käynnistämistä työttömyyden lieventämiseksi. Kesän alussa pitämässään kokouksessa kirkkovaltuusto päättikin aikaistaa hanketta vuodella. Rakentaminen alkoi ja kirkko valmistui vajaan kahden vuoden kuluttua. Piispa Gummerus vihki sen toukokuun 29. päivänä 1932.

 

Setlementtityö kirkkoon

Jaakko Gummerus näki Viinikan uudessa kirkossa mahdollisuuden toteuttaa pitkään ajamaansa seurakunnallista setlementtityötä. Englannissa syntyneestä setlementtiajatuksesta hän oli löytänyt välineen kirkollisen työn kehittämiseen modernisoituvassa maassa. Setlementtitoiminta tarkoitti konkreettisesti sivistystilaisuuksien ja virkistyskeinojen järjestämistä sekä viihtyisyyden lisäämistä köyhälistökortteleissa. Yleisesti pyrkimyksenä oli väestön hyvinvoinnin edistäminen. Työ oli aloitettu Itä-Lontoossa 1880-luvulla hankkimalla talo setlementiksi eli “siitokunnaksi” niille, etupäässä yliopistojen opiskelijoille, jotka muuttivat köyhän kansan keskelle asumaan opettaakseen ja myös oppiakseen. Työtapa oli alkanut levitä, ja jo varhain oli syntynyt eri uskontokuntien yhteyteen erityisiä kirkollisia setlementtejä. Niihin tutustui Gummeruksen kehotuksesta 1910-luvun alussa merimiespastori Sigfrid Sirenius, josta tuli suomalaisen setlementtiliikkeen uranuurtaja.

Suomalainen liike järjestäytyi vuonna 1918 Teollisuusseutujen Evankelioimisseuraksi puheenjohtajanaan Jaakko Gummerus. Alusta lähtien seura panosti myös Tampereeseen. Kaupungissa pidettiin pääsiäisen aikaan, työläisten ollessa lomalla, kristillis-sosiaaliset esitelmäpäivät. Vuosittain toistuvan tapahtuman yhteydessä tuotiin esiin ajatus setlementin perustamisesta Tampereelle. Keskusteluihin osallistuneet kaupunkilaiset pitivät kuitenkin järjestötoimintaa riittävän monipuolisena. Erityistä tarvetta ei nähty kunnes etenkin poliittisen tilanteen kiristyttyä vuonna 1929 jouduttiin uskonnollinen toiminta nopeasti uudelleenarvioimaan ja setlementtityöstä uskottiin saatavan vahvistusta varsinkin työläisnuorison kasvattamiseen. Niinpä Tampereen kristillis-yhteiskunnallisen työkeskuksen kannatusyhdistys perustettiin joulukuussa 1929 ja ensimmäinen, sittemmin Ahjolaksi nimetty setlementti syntyi Pispalaan syksyllä 1930.

Piispa Gummerus piti yhdistyslinjaa väliaikaisena ratkaisuna selementtityölle. Lopulta kyse oli oltava kirkollisesta toiminnasta. Tämän vuoksi hän kehotti Teollisuusseutujen Evankelioimisseurassa työskennellyttä Aapeli Jokipiitä hakeutumaan Viinikan kappalaisen virkaan ja muovaamaan vapaasti uuden kirkon toimintaa. Jokipii oli kuitenkin haluton ottamaan setlementtityötä vastuulleen. Hän oli riitaantunut Sireniuksen kanssa uskonnollisuuden luonteesta setlementtityössä ja halusi näin pitää liikkeen etäällä omasta kirkollisesta toiminnastaan. Tuomiorovasti Seppälä ei myöskään pitänyt sopivana setlementtitoiminnan sijoittamista Viinikan kirkkoon. Seppälän ja Jokipiin tarkoituksena oli ennen muuta seurakunnan kehittäminen eläväksi yhteisöksi ja samalla ihmisten ohjaaminen persoonalliseen uskonnollisuuteen. Uudet työmuodot kuten setlementtityön menetelmät olivat kyllä tervetulleita mutta liikettä ei tässä enää tarvittu.

K. H. Seppälä näki keskeisenä seurakuntatietoisuuden vahvistamisen ja yhteisvastuun kehittymisen. Hän katsoi luterilaisuuden keskittyneen liiaksi yksilöön, jolloin jopa “kosketetut” saattoivat jäädä yksinäisiksi vaille seurakunnan tukea ja turvaa. Kristittyjen tuli tuntea “vastuuta toistensa tilasta ja tukea toisiaan” eli ihmiset oli kasvatettava rakkaudenpalvelukseen. Sanan julistamisessa Seppälä luotti etenkin seurakuntapiiritoimintaan. Niissä kävi Tampereella viikottain 600 – 800 ihmistä, mikä ei Seppälän mielestä kuitenkaan ollut vähän. Hänen mukaansa: “Missä elävä seurakunta on, olkoonpa sen jäsenten lukumäärä vaikkapa vain 20:s osa täysikäisestä väestöstä, siellä sen merkitys on jo taivaisiin iloa tuottava.” Elävää seurakuntaa tarvittiin suurten tehtävien suorittamiseen. Kristilliset kirkot olivat vaikeuksissa Venäjällä ja Saksassa. Uskonnollista välinpitämättömyyttä oli jo Suomessakin mutta ei vielä kirkon kannalta selvää ahdinkoa.

Seppälä oli lukenut tarkkaan Sireniuksen Englannissa tehdyn tutkimuksen suurkaupunkien seurakuntatyöstä ja löytänyt myös sieltä sopivia toimintamalleja. Nuorempien pappien tuli yrittää parantaa ihmisten asenteita kotikäyntien suhteen. Niiden maine oli Seppälän mukaan kehittynyt Suomessa tarpeettoman huonoksi. Pyhäkoulun ja lastenjumalanpalvelusten lisäksi “valveutuvan kirkon” oli järjestettävä sitä kerhotoimintaa, mitä yhdistykset olivat jo harjoittaneet. Erityisesti poikien mielenkiintoa ajatellen esimerkiksi askartelu, retkeily, “vaatimaton opiskelu” ja voimistelu olivat Seppälän mielestä toimivia työtapoja, kunhan kerhohuoneesta oli “avoin ovi kirkkoon”. Tärkeää oli saada kosketus nuoriin kansakoulun ja rippikoulun välisenä aikana. Rippikoulun käynyttä nuorisoa varten kirkon oli Seppälän mielestä järjestettävä kesäleirejä ja kesäkoteja. Myös vanhuksista oli pidettävä huolta esimerkiksi juuri kesäkoteja perustamalla. Samoin äitien kokoukset ja ompeluseurat olivat välttämättömiä. Erityisiä esitelmäsarjoja tuli myös kokeilla, jotta puhuteltaisiin luokkatietoista työväkeä ja sivistyneistöä.

 

 

Aktiivisuus hyvä ja huono asia

Tuomiorovasti K. H. Seppälä lähti ajattelussaan siitä, että tärkeintä ihmiselle oli “pelastus synnistä ja pelastus matkan lopulla”. Tätä hän lähestyi yksilökeskeisesti. Kirkossa käynti kollektiivisena tapana oli hyvä asia mutta arvokkaampaa oli, jos ihmisellä oli “persoonallista asiaa ja omakohtaista hätää”. Seurakuntapiiriin tehtävä täyttyi vain jos ihminen avasi kirkon oven. Ihminen ei kuitenkaan Seppälän mukaan voinut itse pelastua. Ajattelu oli tältä osin muuttunut siitä, mitä se oli ollut kolmekymmentä vuotta aikaisemmin vuosisadan alussa. Uskonnollisen pelastuksen näkökulmasta ei enää haluttu puhua ihmisen relatiivisesta hyvyydestä vaan Lutheriin viitaten orjuutetusta tahdosta. Vanhurskauttamisopin selkeyttäminen vahvisti osaltaan kirkon asemaa ihmisten oman aktiivisen toiminnan varaan syntyneisiin yhdistyksiin nähden.

Toiminnasta luopumista tämä ei suinkaan tarkoittanut, koska moninaiset rakkaudentyöt koettiin Vapahtajan antamina tehtävinä. Seppälälle teot osana kristillisyyttä olivat pitkään olleet tärkeitä. Hän näki tamperelaisten suhteellisen vilkkaan lähetysharrastuksen merkkinä valmiudesta toimia. Lama-aika 1930-luvun alussa edellytti Seppälän mukaan avustustoiminnan laajentamista. Se oli kuitenkin tehtävä tiiviissä yhteistoiminnassa kunnallisen köyhäinhoidon kanssa, joka oli paremmin varustettu, omasi asiantuntevaa työvoimaa, enemmän ammattitaitoa ja paljon enemmän varoja. Tärkeää oli myös välttää kansalaisten kaksinkertainen verottaminen.

Seppälä arvosti itsenäistä vastuunottoa ja työntekoa. Seurakunnan tilaa koskevassa kertomuksessa hän kiinnitti lamavuosien jälkeen huomiota kotielämän rappeutumiseen, jonka yhtenä syynä hän näki työttömyyden. Huolestuttavaa oli liika turvautuminen yhteiskunnan apuun, juoppous sekä varkaudet. Myös vanhempien arvovalta oli tuomiorovastin arvion mukaan kärsinyt. Toisaalta Seppälä oli pannut merkille työtahdin selvän kiihtymisen. Yksi konkreettinen merkki tästä oli, etteivät työmiehet “seisoskele tupakkaa polttaen ja laverrellen, vaan tekevät todella työtä”. Lisäksi kotien siisteys oli parantunut. Työnteon korostumisessa oli kuitenkin myös ongelmia. Seppälä joutui toteamaan, ettei enää edes “uskonnollinen väki” kummeksunut työntekoa pyhisin. Toimeliaisuus leimasi tamperelaista kristillisyyttä, mitä osoitti Seppälän mukaan paitsi perinteikäs lähetysharrastus myös ihmisten suuri kiinnostus seurakunnan rakennushakkeita kohtaan.

 

Toimeliaisuutta eripuolille seurakuntaa

Papiston palkkauksesta säädetty laki velvoitti myös kaupunkiseurakunnat järjestämään papeilleen virka-asunnot. Niinpä Tampereen kirkkohallintokunta hankki vuonna 1926 kaupungin länsiosasta Pyynikiltä tontin asuintaloa varten. Kirkkovaltuuston käsitelyssä päädyttiin Alpo Lumpeen esityksestä liittämään suunnitelmiin tulevaisuuden tarpeina nähdyt kokoushuoneistot. Vuonna 1929 valmistuneeseen kolmikerroksiseen Pyynikin pappilaan tuli lisäksi asunto diakonissalle, jollaisen seurakunta samalla K. H. Seppälän aloitteesta palkkasi. Vanhastaan diakonissoja oli ylläpidetty Tampereen Kaupunkilähetyksen kautta mutta enää sen toimintaa ei haluttu kasvattaa vaan diakoniatyötä kehitettiin seurakunnan suoralla vastuulla.

Toinen diakonissa sijoitettiin vastavalmistuneeseen Viinikan kirkkoon. Diakonissoille osoitettiin 1930-luvun alkuvuosina 30 000 markan määräraha avustustyöhön. He toimivat myös yhteistoiminnassa seurakuntapiirien kanssa. Lisäksi diakonissojen johdolla aloitettiin seurakunnan oma tyttökerhotyö sekä pidettiin äitien kokouksia ja pyhäkouluja. Osallistuminen pyhäkoulujen pitoon oli tullut ajankohtaiseksi, kun tästäkin vanhasta Kaupunkilähetyksen työmuodosta tuli seurakunnallinen vuonna 1930.

Seurakunnallinen nuorisotyö alkoi samoin vuonna 1930. Viinikan kirkon valmistuttua K. H. Seppälä ehdotti kirkkoneuvoston kokouksessa kristillisen poikatyön kehittämistä Viinikassa saatavien kokemusten pohjalta. Viinikan ohella nuorisotyötä tehtiin jo 1933 Järvensivulla, Härmälässä, Pyynikin pappilassa ja Petsamossa. Tuolloin Viinikkaan palkattiin erityinen poikatyöntekijä, sillä Ahjolan työtä Pispalassa menestyksekkäästi hoitanut Tuure Laitinen saatiin siirrettyä seurakunnan ensimmäiseksi kerhotyöntekijäksi.

Viinikan kirkon suojissa kokoontunut ensimmäinen poikakerho kerhotöidensä keskellä keväällä 1932. Pojat edestä oikealta vasemmalle: Matti Kallio, Mauno Jokipii, Lasse Merikoski (Lindstedt), Paavo Rantanen, Ilmari Rantala, Erkki Niemi, Rauno Lahtinen, Eero Kallio, Ossi Merikoski (Lindstedt), Niilo Helstén ja Aarne Aittokallio. Kuvaaja: E. M. Staf. Kuva: Tampereen ev-lut. seurakuntayhtymän keskusarkisto, Lasse Merikosken arkisto.

Kolmen vuoden kuluttua Laitisen johtama seurakunnallinen poikatyö tavoitti noin 300 poikaa. Setlementtiliikkeeltä saadun mallin mukaan kerhoissa harrastettiin erilaisia “kätevyyttä kehittäviä töitä”, esimerkiksi puutöitä ja lennokkien tekoa mutta myöskin opiskelua, soittoa ja laulua. Kesäaikaan pojat retkeilivät, urheilivat sekä osallistuivat seurakunnan hankkimassa Isosaaressa pidetyille kesäleireille. Diakonissojen pitkälti samoin menetelmin johtama tyttötyö tavoitti tuolloin noin 270 tyttöä. Diakonissoja kuitenkin tarvittiin enemmän sairaiden ja vanhusten auttamisessa, joten heidän tilalleen suunniteltiin Helsingin malliin pappiskoulutuksen saaneiden naistyöntekijöiden palkkaamista. Vastaavasti varttuneemman nuorison ohjaamiseen mietittiin erityisen nuorisopapin viran perustamista. Vuonna 1936 neljän papin sivutoimisesti hoitama nuorisotyö käsitti kuoro-, lukukerho- ja kesäkotitoimintaa. Osanottajia eri tilaisuuksissa oli alle 100.

Viinikan poikakerho harjoittelemassa ompelemisen jaloa taitoa jouluna 1938. Kuva: Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymän keskusarkisto, Tuure Laitisen arkisto.

Näsijärvi oli jään peittämä leirille mentäessä. Kuva Isosaaren “Risunkeruuleiriltä” v. 1941. Kuva: Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymän keskusarkisto, Lasse Merikosken arkisto.

Viinikan tapaista toimintaa lähdettiin kehittelemään kaupungin eri puolille, etenkin Härmälään ja siihen liittyen Rantaperkiön kaupunginosaan. Seurakuntapiiriä, kerhotyötä ja pyhäkoulua varten oli seurakunta vuokrannut Härmälästä pienen huoneiston vuonna 1933. Viisi vuotta myöhemmin suositti kirkkohallintokunta kirkon ja seurakuntatalon rakentamista, koska alueen asutus oli kasvanut varsin runsaasti. Läheisen lentokentän vuoksi kohde oli vaativa ja siitä järjestettiin piirustuskilpailu, jonka voittivat keväällä 1939 arkkitehdit Elma ja Erik Lindroos. Talvisota esti kuitenkin suunnitelman täytäntöönpanon.

 

Harjusta oma tapaus – eheyden vuoksi

Tampereen läntisen esikaupunkialueen osalta päädyttiin hieman poikkeavaan ratkaisuun. K. H. Seppälä ei pitänyt toivottavana alueen liittämistä suoraan tuomiokirkkoseurakunnan yhteyteen. Se oli etäällä varsinaisesta kaupungista ja muodosti oman kokonaisuutensa. Valtion puolella nähtiin kuitenkin käytännöllisistä syistä hyväksi liittää alue myös kirkollisessa suhteessa Tampereeseen. Niinpä luotiin vuoden 1937 alussa uusi Harjun seurakunta, joka yhdistettiin taloudellisesti tuomiokirkkoseurakunnan ja ruotsalaisen seurakunnan kanssa.

Harjun seurakuntaan rakennettiin 1930-luvun lopun kuluessa välttämättömäksi koettuja toimintoja. Seurakunnan laajuuden vuoksi eri kulmakunnille suunniteltiin omia seurakuntapiirejä. Papit kokivat tärkeäksi myös lähetys- ja diakoniatyötä tukevien ompeluseurojen perustamisen. Oma “nuoriso-, poika- ja miksikä ei tyttötyökin” haluttiin saada käyntiin. Diakonissaa Harjun seurakunta ei katsonut tarvitsevansa, koska sellaisen oli jo Tampereen Kaupunkilähetys järjestänyt. Sen sijaan seurakunta sai palkata vuonna 1939 teologisen loppututkinnon suorittaneen naisen tekemään tyttö- ja naistyötä sekä esimerkiksi kotikäyntejä. Nuorisotyössään Harjun seurakunta tukeutui Tampereen Seudun Nuorten Kristilliseen Piirijärjestöön, jonka toiminnassa vt. kirkkoherra oli mukana. Poikatyön osalta tavoiteltiin yhteistyötä tuomiokirkkoseurakunnan kanssa. Aluksi tarkoitus oli keskittyä Epilään, jottei samaa työtä tekevän Ahjolan setlementin kanssa syntyisi tarpeetonta kilpailua.

Kuitenkin jo joulukuussa 1937 Tampereen kirkkovaltuusto eväsi tukensa Ahjolan rakennushankkeelta perustellen päätöstä seurakunnan omilla rakennussuunnitelmilla. Vuoden 1937 alussa Harjun seurakunnan kirkkokysymys oli hoidettu väliaikaisesti vuokraamalla Pispalan rukoushuoneyhdistyksen kirkko. Kun asiaan palattiin loppuvuodesta 1938 olivat Harjun seurakuntalaiset valmiita ostamaan Pispalan kirkon. Tämä ei käynyt Tampereen kirkkohallintokunnalle, joka edellytti ajanmukaisempaa ratkaisua, ja joka jo aiemmin samana vuonna oli hankkinut tontin Pispalan alueelta. Vuonna 1939 hallintokunta kirkkovaltuuston valtuuttamana osti vielä Epilän alueelta toisen tontin. Rakentamista ei kuitenkaan ennen sotaa ehditty aloittaa.

 

Perinnettä korjataan tehtävän ehdoilla

Viimeinen merkittävä rakennushanke, jonka Tampereen seurakunnat ehtivät saada 1930-luvun lopun kuluessa päätökseen oli Aleksanterin kirkon korjaustyö. Kaupunginarkkitehti Bertel Srömmerin suunnittelemissa varsin perusteellisissa muutostöissä kirkon kuoriosaan tehtiin erillinen kappeli. Näin seurakunta sai myös uuden rippikoulusalin paikkaamaan tilanpuutetta. Vuonna 1881 valmistunut kirkko vihittiin uudelleen joulukuussa 1938. Toimituksen suoritti Jaakko Gummeruksen jälkeen vuonna 1934 Tampereen hiippakunnan piispaksi valittu Aleksi Lehtonen.

Aleksanterin kirkon uudelleenvihkiminen joulukuussa 1938, Kuva: Aamulehti 10.12.1938, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kirkon vihkimistä edelsi keskustelu sen nimen muuttamisesta. Jo vuoden 1933 alussa Tampereen Aitosuomalainen kerho oli esittänyt epäsuomalaisina pitämiensä nimien korvaamista uusilla. Tulilinjalle olivat joutuneet esimerkiksi Aleksanterinkatu, -koulu ja -kirkko. Kerhon mukaan ei ollut mitään syytä “tehostaa venäläisajan muistoja mielivaltaisesti valituilla yleisten rakennusten ja julkisten paikkojen nimillä”. Se oli ehdottanut kirkon nimeämistä Pyynikin mukaan. Tuomiorovasti Seppälä oli tuolloin valmis muutokseen mutta oli edellyttänyt uskonnollisten näkökohtien huomioonottamista ja esittänyt nimeä Ristin kirkko. Lisäksi hänen johtamansa kirkkoneuvosto oli pannut asian uutena ja vähemmän kiireellisenä pöydälle.

Kirkon korjaustöiden lähestyessä loppuaan syksyllä 1938 Aamulehti nosti asian uudelleen esiin. Se haastatteli eri vaikuttajia, etupäässä pappeja, ja enemmistö kannatti nimen muuttamista Ristin kirkoksi. Kannatusta oli myös nimellä Pyynikin kirkko. Seuraavassa kirkkoneuvoston kokouksessa perustettiin Seppälän ehdotuksestä lautakunta esittämään kirkkovaltuustolle nimen muuttamista joko Ristin kirkoksi tai Pyhän Ristin kirkoksi sekä päätettiin pyytää lausunto Aleksi Lehtoselta.

Esityksessään valiokunta korosti, että nimi kestäisi parhaiten aikaa, kun se pohjautuisi johonkin kristinuskon perustotuuteen eli olisi osa pelastushistoriaa. Näin valiokunta piti jälkimmäistä vaihtoehtoa parempana, koska sillä viitattiin Kristuksen kuoleman ristiin, eikä yksittäisen kristityn kannettavana olevaan ristiin. Myös piispa Lehtonen suositti nimeä Pyhän Ristin kirkko, sillä se johti ajatukset “kristinuskon keskeisimpään tunnuskuvaan, ristiin, sovinnon ja rauhan merkkiin”. Kirkkovaltuusto kävi asiasta runsaan keskustelun, jonka kuluessa uudeksi nimeksi ehdotettiin jälleen Pyynikin kirkkoa. Puheenjohtajana toiminut K. H. Seppälä esti kuitenkin muiden nimiehdotusten käsittelyn. Hän ei myöskään suostunut jättämään asiaa enää pöydälle vaan vei sen äänestykseen, jolloin äänin 24 – 13 Aleksanterin kirkon nimi säilyi.

Käyty ajatustenvaihto toi hyvin esiin kirkon linjan Tampereella. Tuomiorovasti K. H. Seppälän johdolla se oli omaksunut yhtenäisyyttä ja eheyttä korostavan kansankirkollisen ajattelun. Uskonnollisesti aktiiviset kaupunkilaiset oli pyritty kokoamaan seurakuntapiirien kautta kirkon toimintaan. Seurakunnalliseen nuorisotyöhön panostamalla oli luotu uutta kasvatusjärjestelmää tarkoituksena turvata kirkon tulevaisuus. Kirkon sisälle oli myös luotu oma, seurakunnan varassa toimiva diakoniatyö vaikeuksissa elävien ihmisten auttamiseksi. Näin kirkko oli etsinyt muuttuvasta yhteiskunnasta omaa aluettaan. Tampereella tämä tarkoitti keskeisenä pidettyihin luterilaisiin ajatuksiin tukeutumista ja varauksellista suhtautumista liian kansallishenkisiin painotuksiin. Päämääränä näyttäytyi omin eväin määritelty kristillinen yhteisöllisyys, ei taisteleva suomalainen kristillisyys.

 

Lähteet:

Arkistolähteet:
Tampereen ev.lut. seurakuntien arkisto
Kertomukset synodaali- ja kirkolliskokousta sekä piispantarkastusta varten 1901-1961. Kirkkohallintokunnan pöytäkirjat 1899-1939.
Kirkonkokouksen pöytäkirjat 1898-1948.
Kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1906-1939.
Kirkkovaltuuston pöytäkirjat 1909-1939
Tampereen Harjun seurakunnan kirkkoneuvoston pöytäkirjat 1937-1948
Tampereen tuomiokirkkoseurakunta. Seurakunnan jakamista koskevat asiakirjat 1922-1951.
Tampereen Viinikan seurakunta. Anna Ylhäisen muistiinpanot kirkkokuorosta ja seurakuntapiiristä 1917-1968.
Tampereen kaupunginarkisto
K. H. Seppälän arkisto.

Kirjallisuus:
Mustakallio, Hannu, Maanpakolaisesta Tampereen ensimmäiseksi kirkkoherraksi. Tuomiorovasti Waldemar Wallin (Walli) Oulun-kautensa lopulla ja sen jälkeen. Oulun Diakonissalaitos, Oulu 1997.
Uusi-Rauva, Sami, Ahjola. Tamperelainen setlementti vuodesta 1929. Setlementtijulkaisuja 8. Ahjolan kannatusyhdistys ry, Tampere 2000.
Veikkola, Juhani, Nuorkirkollisen suuntauksen muotoutuminen Suomen kirkossa suurlakosta 1905 ensimmäisiin kirkkopäiviin 1918. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 118. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, Helsinki 1980.