Teksti Jouko Jaakkola

Suurlakon jälkeen valtiollinen demokratia

ulkinen valta – niin kunnallinen kuin valtiollinenkin – oli Suomessa vielä 1900-luvun alkaessa harvojen käsissä. Tampereella tilanne oli erityisen kärjistynyt, koska vallattomien osuus tehdaskaupungissa oli niin hallitseva. Kärjistyneisyyttä lisäsi se, että Tampereen työväki tiedosti uuden vuosisadan koittaessa selkeästi asemansa. Yhteisten asioiden ainoita käsittelypaikkoja eivät enää olleet valtiopäivät ja valtuustot, vaan asioita käsiteltiin ja niihin pyrittiin vaikuttamaan myös julkisen toimintajärjestelmän ulkopuolella, kansalaisyhteiskunnassa. Kansalaisyhteiskunnan synty merkitsi sitä, että ihmiset olivat muodollisesti samanarvoisia lain edessä ja että heillä oli perustavaa laatua olevat vapausoikeudet. Näin he kykenivät ilmaisemaan vapaasti itseään ja saattoivat liittyä yhteen säädystä tai muusta sosiaalisesta statuksesta riippumatta.

Kansalaisyhteiskunnan syntyessä alamaisista tuli kansalaisia. Kuva Keskustorin suurlakkokokouksesta vuodelta 1905. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

ansalaisyhteiskunnan keskeisiä tunnusmerkkejä ovat vapaa tiedonvälitys ja yhdistystoiminta. Suomessa tämä liittyi alkuvaiheessaan suomalaiskansallisen aatteen nousuun ja liberalismiin. Fennomaanisen liikkeen näkyvä toimintamuoto oli kansansivistys. Tampereella sivistystyö oli virinnyt jo 1800-luvun jälkipuolella. Ylhäältä, ylä- ja keskiluokasta, alkanut sivistys- ja kasvatustyö oli laajentunut monitahoiseksi yhdistystoiminnaksi, jonka puitteissa työväestö itse oli oppinut ottamaan vastuuta ja myös siirtymään toiminnan johtoon. Oli alkanut kansanliikkeiden aika: kansanvalistusliikkeen, nuorisoseuraliikkeen, raittiusliikkeen, työväenliikkeen ja monen muun aatteellisen joukkojärjestäytymisen esiinnousu.

Voimakkaimmaksi kansanliikkeeksi muodostui työväenliike. Tampereen työväenyhdistys oli muuntunut 1800-luvun viimeisinä vuosina keskiluokan johtamasta työväen sivistys- ja kasvatusareenasta työväen omaehtoiseksi järjestöksi, jonka tavoitteet radikalisoituivat nopeasti 1900-luvun alkuvuosina. Tärkeimmäksi tavoitteeksi muotoutui yleinen ja yhtäläinen äänioikeus niin kunnallisissa kuin valtiollisissakin vaaleissa. Työväenliikkeeseen kuului myös ammatillinen järjestäytyminen. Ammattijärjestöt olivat aluksi työväenyhdistysten yhteydessä, ja nimenomaan niiden ansiota oli työväenliikkeen jäsen- ja kannattajamäärän voimakas kasvu vuosisadan alussa. Nopeinta kasvu oli vuonna 1905. Vuoden lopussa Tampereella oli 29 ammattiosastoa ja niissä 3252 jäsentä. Ryntäyksen järjestöihin sai aikaan suurlakko, joka oli eräs suomalaisen yhteiskunnan käänteentekevimmistä tapahtumista. Se oli sitä nimenomaan Tampereella. Kaupunki kohosi vähäksi aikaa maan poliittisen tapahtumisen keskipisteeksi.

Suurlakkoon liittyi monia kansallisia ja yhteiskunnallisia pyrkimyksiä, mutta tärkein niistä oli äänioikeuskysymys. Lakon merkittävin ja kauaskantoisin seuraus oli se, että keisarin 4.11.1905 allekirjoittamassa ns. marraskuun manifestissa luvattiin uusi valtiopäiväjärjestys. Sitä säätämään kutsuttiin ylimääräiset valtiopäivät. Suurlakon esiin nostama kansalliskokous oli unohdettava ja valmistauduttava valitsemaan vielä kerran edustajia säätyvaltiopäiville. Tampereella, kuten joissakin muissakin kaupungeissa, oli porvarissäädyn edustajavaalin vaalitapaa vuonna 1904 muokattu siten, että ääniasteikon ylärajana oli enää kaksi ääntä, kun se oli ollut vuodesta 1897 10 ääntä ja sitä ennen 25 ääntä. Kaupungin äänivaltaiset asukkaat jakaantuivat siis viimeisissä säätyvaltiopäivävaaleissa kahteen ryhmään, yksi- ja kaksiäänisiin. Äänioikeus ei kuitenkaan ollut vielä yhtäläinen, eikä se ollut myöskään yleinen, sillä pienituloisimmat olivat edelleen ilman äänivaltaa.

Työväenliikkeen suhtautumistapaa säätyvaltiopäiviin ja niiden edustajavalintaan vaalitavan osittainen demokratisoiminen ei muuttanut, sillä liikkeen valtakunnalliseksi vaatimukseksi oli vuonna 1899 muotoutunut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Työväenliike jatkoi edellisissä vaaleissa noudattamaansa vaalilakkoa, joten äänivaltainen työväki ei käynyt äänestämässä. Tampereella perustuslaillisia äänestäjiä oli vaaleissa n. 510 ja vanhasuomalaisia n. 280. Lähes kaikilla heistä oli käytössään kaksi ääntä. Enemmistövaalijärjestelmän mukaisesti perustuslailliset saivat kaupungin kaikki kuusi edustajanpaikkaa. Perustuslailliset voittivat edustajainvaalit myös valtakunnallisesti.

Säädyt hyväksyivät valtiopäiväuudistusta koskevat lakiesitykset vuoden 1906 toukokuussa, ja hallitsija vahvisti uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen 20.7.1906. Uudistuksessa Suomeen luotiin yksi maailman demokraattisimmista kansanedustuslaitoksista. Eduskunnasta tuli yksikamarinen ja sen jäsenluvuksi tuli 200 kolmeksi vuodeksi yleisellä äänioikeudella valittua kansanedustajaa. Äänioikeusikäraja oli 24 vuotta, ja naiset saivat äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa. Vaalit olivat välittömät, salaiset ja suhteelliset ns. d’Hondin järjestelmän mukaan. Kussakin vaaliliitossa eniten ääniä saanut voi laskea hyväkseen vaaliliiton kaikki äänet, toinen puolet, kolmas kolmanneksen jne. Valinta määräytyi näiden ns. vertailulukujen suuruuden perusteella. Vaaleissa oli käytössä ns. pitkät listat. Jokaisessa listassa oli kolme ehdokasta, ja äänestäjä veti lyhyen vinoviivan haluamansa ruudun eli listan oikeaan yläkulmaan. Kun sama henkilö saattoi olla usealla listalla, puolueiden taktikointimahdollisuus ehdokasasettelussa oli suuri.

Eduskuntauudistus lisäsi äänioikeutettujen määrän yhdellä kertaa kymmenkertaiseksi eli 126 000:sta 1 273 000:een. Ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa 1907 sosiaalidemokraatit kohosivat valtakunnallisesti suurimmaksi puolueeksi. Tampereella he saivat äänistä jopa ehdottoman enemmistön, 50,6 %. Osuus oli Tampereen työväenliikkeelle kuitenkin jonkinlainen pettymys, sillä työväestön osuus oli kaupungin väestöstä vielä tätä suurempi. Osittain eroa selittää se, että Kristillinen työväenliitto sai Tampereella 11,2 % äänistä. Toinen valtakunnallinen voittaja, vanhasuomalainen puolue, keräsi Tampereellakin 21,1 %:n äänisaaliin, mutta nuorsuomalaiset joutuivat tyytymään 10,3 %:iin.

Ehdottomasta äänten enemmistöstään huolimatta sosiaalidemokraatit eivät saaneet vuoden 1907 vaaleissa Tampereelta yhtään kansanedustajaa, mutta seuraavan vuoden vaaleissa he saivat läpi jo useita edustajia. Outo valintatulos oli seuraus siitä, että Tampere ei enää yksikamarisen eduskunnan vaaleissa muodostanut omaa vaalipiiriä, vaan oli yhtenä kuntana Hämeen pohjoisessa vaalipiirissä. Porvarillisia tamperelaisia valittiin vuonna 1907 kaksi, rehtori, vapaaherra E.S. Yrjö-Koskinen vanhasuomalaisista ja toimittaja K. Wiljakainen nuorsuomalaisesta puolueesta.