Teksti Kirsi Koivuporras

Tamperelainen ay-liike suurlakosta vakiintumiseen

Vuoden 1905 suurlakko toimi vedenjakajana ammatillisen järjestäytymisen suhteen. Vasta suurlakko aktivoi Tampereen tehdastyöläiset mukaan työväenliikkeen toimintaan. Työväenyhdistysten jäsenmäärä Tampereella kuusinkertaistui ja samalla jäsenmäärä kohosi maan toiseksi suurimmaksi Helsingin jälkeen. Uusia ammattiosastoja syntyi peräti 13 joiden lisäksi viisi aiemmin toimintansa lopettanutta aloitti toiminnan uudelleen. Ammattiosastoja oli 27 kappaletta vuonna 1905. Vuonna 1906 kasvu kuitenkin miltei pysähtyi ja kääntyi tämän jälkeen laskuun. Kymmenen suurinta työväenyhdistysten alaista ammattiosastoa olivat vuonna 1905 Pellava- ja puuhiomotehtaan ao ( 519 jäsentä), Villa- ja trikooteollisuustyöläisten ao (393), Finlayson ja C:o puuvillatehtaan ao (347), Kone- ja metalli ao (277), Lapinniemen puuvillatehtaan ao (212), Paperi-, pahvi- ja puuhiomotehtaiden ao (176), Naula- ja hevosenkenkätehtaan ao (143), Puuseppien ao (132), Miespalvelijain ao (101) ja Räätälien ao (98). Suurlakon jälkeen työväenliikkeen pääpaino siirtyi ammattiosastoihin.

Suurlakkoa seuranneena järjestäytymisinnon aikana perustettiin myös Tampereen ammatillinen paikallisjärjestö, jota oli yritetty pystyttää keskuskomitean johdolla jo vuosisadan vaihteesta saakka. Paikallisjärjestön oli tarkoitus olla ammattiosastojen yhdyssiteenä ammatillisessa taistelussa. Monet ammattiosastot eivät kuitenkaan liittyneet järjestöön, koska suunnitteilla oli tuolloin koko maan kattavia ammattiliittoja. Paikallisjärjestö jäikin lyhytaikaiseksi, sillä se kuoli jo 1907. Ehkä näkyvin osa sen toiminnasta oli Lapinniemen ja Pellavan tehdaslakkoihin osallistuvien taloudellisen tuen organisointi. Paikallisjärjestön perustaminen kuvaa osaltaan sitä toimintaintoa, joka suurlakon jälkeen vallitsi työväen keskuudessa.

Suurlakko radikalisoi tamperelaista työväenliikettä, kiristi äänioikeustaistelua ja siirsi liikkeen pääpainon ammattiosastoihin. Järjestäytyminen tehostui, kun suuriin tehtaisiin perustettiin ammattiosastot, joita ei ollut aikaisemmin ollut. Kuukausittainen jäsenmaksun keruu piti osaltaan yhteydet tiiviinä. Suurlakon jälkeen organisoitiin Tampereella ensimmäiset suuret tehdaslakot.

Plevnan pitkä käytävä – näkymä kutomakoneiden täyttämään saliin tuli monelle tutuksi. Kuva Tampere-Seura.

Tehdaslakot ja työnantajien suhtautuminen ammatilliseen järjestäytymiseen

Tampereella puhkesi keväällä 1906 aiempaa huomattavasti laajempi ja vaikeampi lakkoliike. Tampereen Pellavatehtaalla alkoi maalis-huhtikuun vaihteessa 63 päivää kestänyt lakko, johon osallistui noin 1700 työntekijää. Lisäksi Lapinniemen pellava-tehtaassa lakkoon ryhtyi lähes samanaikaisesti noin 600 työntekijää, lakon kestäessä 59 vuorokautta.

Tehdaslakkojen taustalla on nähtävissä se, etteivät työnantajat suhtautuneet innokkaaseen ammatilliseen järjestäytymiseen mitenkään myötämielisesti. Työntekijät vaativat joukkovoimaansa luottaen palkkaa suurlakon ajalta, yleistä palkankorotusta, työajan lyhentämistä ja työolojen parantamista. Työantajat pitivät innokkaimpia ammatillista järjestäytymistä ajavia henkilöitä “kiihottajina”, jotka houkuttelivat työväkeä heille epämiellyttäviin ja röyhkeisiin toimiin. Työriidat kärjistyivät lähes samanaikaisesti molemmilla tehtailla, kun työantajat irtisanoivat lukuisia työntekijöitä, jotka olivat pääsääntöisesti järjestäytynyttä työväestöä. Työntekijät näkivät nämä erottamiset ennen muuta poliittisina ja laittomina, työantajien penätessä julkisesti oikeuttaan erottaa pahimmat “kiihottajat”. Näin päädyttiin useita kuukausia kestäneisiin lakkoihin. Myös tiilitehtaat ja muutamat konepajat Tampereella ja lähiseudulla ryhtyivät toukokuussa myötälakkoon.

Varsinaisia levottomuuksia lakossa esiintyi huhtikuun lopulla, kun tehtaat käynnistivät toimintansa lakonmurtajien avulla. Lakkolaiset marssivat Lapinniemen tehtaalle pyrkimyksenään ajaa rikkurit ulos. Portilla väkijoukkoa varoitettiin lain nimessä pysähtymään tehtaan ulkopuolelle. Väkijoukosta kuulunut laukaus synnytti paniikin, jonka seurauksena portit murtuivat ja väki vyöryi tehdasalueelle. Porttivahti pahoinpideltiin ja lakkolaiset tunkeutuivat myös joihinkin yksityisasuntoihin. Tapahtuneen vuoksi Tampereen työväestö joutui koko maan lehdistön kohteeksi. Porvarilliset lehdet tuomitsivat lakkolaisten menettelyn ja työväen omakin lehti “Työmies” otti tapahtumiin varovaisen kannan.

Kesäkuun 1. päivä tehtiin päätös lakon lopettamisesta. Sovittelu ei ollut johtanut tuloksiin, vaikka niitä oli käyty ulkopuolisten sovittelijoiden, J.K.Karin ja K.J.Ståhlbergin johdolla. Lakon lopettamispäätöksen teki lakkojohto itse (johon ei kuulunut lakkolaisia) yhdessä puoluejohdon kanssa. Lakko piti saada loppumaan sillä eduskuntauudistus oli ratkaisuvaiheessa ja lakkojohtajat olivat menettäneet tilanteen hallinnan. Lakko oli pitkittyessään johtanut moniin väkivaltaisuuksiin ja pelättiin, että tilanne johtaisi vielä sotatilaan, joka peruuttaisi eduskuntauudistuksen. Lakon loppuminen tuli useille lakkolaisille täydellisenä yllätyksenä, eivätkä kaikki sitä hyväksyneet. Lakon seurauksena 40 henkilöä joutui tehtaiden johdon “mustalle listalle”, joka käytännössä tarkoitti uuden työpaikan etsimistä. Epäonnistunut työtaistelu lamaannutti innostuksen ja Pellavatehtaan sekä Lapinniemen tehtaan ammattiosastojen jäsenmäärä laski reippaasti. Tampereen raastuvanoikeudessa käsiteltiin lakon jälkeen lukuisia syytteitä, enimmäkseen solvauksista ja pahoinpitelyistä. Tehdaslakot vaikuttivat vielä pitkään tapahtumien jälkeen sillä, kaksitoista vuotta myöhemmin esittivät lakon aikaiset rikkurit julkisen anteeksipyynnön Kansan Lehdessä.

Attilan kenkätehtaan rakennustyöläisiä 1900- luvun alussa. Kuva Tampere-Seura.

Vakiintuminen ja ammattiosastojen uusi nousukausi

1910- luvulla työväenjärjestöjen jäsenmäärän lasku pysähtyi. Jäsenmäärän tasaantuminen oli osoitus siitä, että työväenliike vakiintui poikkeusajan jälkeen – suurlakkohuuman ja sitä seuranneen järjestäytymisaallon jälkeen tilanne tasaantui. Ammatillisten järjestöjen jäsenmäärä alkoi selkeästi kasvaa – tämä nousukausi alkoi Tampereella 1912. Kaupungissa käytiin 1910- luvun alussa useita työtaisteluita, joista monilla saavutettiin parannuksia työehtoihin.

Ensimmäinen maailmansota (1914-1918) aiheutti kuitenkin ongelmia, sillä se toi mukanaan työttömyyttä ja kasvavan inflaation. Sota hankaloitti etenkin puuvillatehtaiden toimintaa, koska puuvillaa oli vaikea saada raaka-aineen tuonnin estyessä. Elintarvikkeet kallistuivat samalla kun työt vähenivät. Ammattiosastot pyrkivät pitämään kiinni jäsenistään erilaisilla helpotuksilla. Aluksi jäsenmäärät vähenivät, mutta vuoden 1916 kohdalla tilanne muuttui. Ihmiset turvautuivat ahdingon kasvaessa järjestöihin. Ammattiosastoihin hakeuduttiin sillä tiivistä yhteistyötä tarvittiin vaikeana aikana. Tampereella ammattiosastojen jäsenmäärä kasvoi tuhannella hengellä. Voimakkaimmin kasvoivat pellavatehtaan sekä kone- ja metallityöntekijöiden ammattiosastot.