Hevosella ja pyörällä

 

 

Ajuri Hämeensillalla kesällä 1934. Kuva: Aamulehti 15.7.1934, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Teksti: Jarmo Peltola

Onnikalla vai pyärällä

 

Laman ollessa syvimmillään monessa kodissa päätettiin luopua linja-autolla tehdyistä työmatkoista. Vaihtoehtoina olivat omin jaloin tai polkupyörällä tehdyt työmatkat. Uusien polkupyörien hankintaluvut Tampereella noudattelevat aika hyvin lamasta ja 1920- ja 1930-lukujen nousukausista muodostunutta kokonaiskuvaa. Polkupyörä hankittiin, kun siihen oli varaa: varsinkin 1930-luvun lopun polkupyörien määrän huomattava kasvu kertoo perheiden kohentuneesta taloudellisesta tilanteesta. Puolet vuoden 1939 tamperelaisista pyöristä hankittiin vuosina 1935-1939. Kasvu merkitsi käytännössä pyöräkannan kolminkertaistumista asukaslukuun verrattuna. Kun vuonna 1920 Tampereella oli 150 polkupyörää tuhatta asukasta kohden, oli niitä lamavuosina jo yli 300.

Matkalla Pispalaan ruokatunnille Satakunnankadulla 1939. Kuva: Aarne Piettinen, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Tamperelaiset saattoivat niin halutessaan hankkia myös kotikaupungissaan valmistetun pyörän. Tamperelainen Kone ja Terä (ent. Sommers, af Hällström & Waldens) oli aloittanut pyörien valmistuksen vuonna 1933 laman ollessa syvimmillään. Tampereen kaduilla nähtiin 1930-luvun loppupuolella “petoja”, “jaguaareja” ja tammer-merkkisiä pyöriä. Vuonna 1939 polkemaan pääsi samanaikaisesti puolet kaupunkilaisista (yli 500 pyörää tuhatta asukasta kohden) Kun pyörä useasti oli “perheomistuksessa”, oli polkupyörä tuttu kulkuneuvo kaikille kynnelle kykeneville.

 

Teksti: Jouni Keskinen

Pika-ajurien häviävä ammattikunta

 

Ajurien määrä Tampereella oli saavuttanut huippunsa ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina, jolloin myös vilkastunut sotatarviketeollisuus ja kaupungissa majaillut venäläinen sotaväki lisäsi ajurikyytien määriä. Kansalaissota ja sen jälkeiset vaikeat olot vaikuttivat raskaasti myös ajurien määrään. Kun ajurien määrä jälleen vuonna 1920 poliisilaitoksen toimesta tilastoitiin, oli ajureita 128 eli noin puolet maksimivuosien määrästä.

Tampereen viimeisiä ajureita “pirssissä” kaupungintalon kulmalla syksyllä 1939. Vuonna 1939 Tampereella toimi enää seitsemän hevosajuria. Kuva: Aamulehti 8.9.1939, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Parhaimmillaan Kaupungintalon edessä seisoi “pirssissä” parikymmentä ajuria. Kerrotaan että vanhempina aikoina kun asiakas erehtyi viheltämään ajuria, syntyi kiivas kilpa-ajo, jossa nopein sai kyydittävän, mutta asiakas ja muut tiellä liikkujat saivat varoa henkeään kohti ryntäävältä hevosparvelta. Lisäksi “vosikkapirssejä” oli mm. Rautatienkadulla rautatieläisten talon edessä, Tammelan torilla ja Seurahuoneen edessä, josta varsinkin öiseen aikaan sai hyvin kyytejä.

Ajurien taksat muodostuivat alueittain. Alhaisin taksa oli alueella jota rajoitti idässä Tammelan tori ja lännessä Hämeenpuisto. Ylitettäessä tämä alue taksa kohosi. Asemalla junaa tai Mustassalahdessa laivaa odotettaessa sai ajotaksaan lisätä odotuslisän. Myös ajosta Kalevankankaan hautausmaalle sai suuremman taksan, mutta kyydittävä oli kuljetettava edestakaisin ja odotettava samaan hintaan. Toisinaan ajureilla oli myös varsin omalaatuisia kyydittäviä. Kerrotaan että kuplettimestari Alfred Tannerille ei aina riittänyt yksi ajuri, vaan hän saattoi ottaa kaikki pirssissä olleet ajurit saattueekseen.

Poliisilaitos suoritti vuosittain ajuritarkastuksia. Niissä tarkastettiin että hevonen oli puhdas ja terve ja ajurin virkapuku siisti. Hellesäätä varten oli oltava valkoinen päällystakki. Myös valjaiden tuli olla ehyet sekä vaunujen ja rekien siistit ja kiiltäväksi maalatut. Vaikka ajureilla ja virkaintoisilla konstaapeleilla toisinaan saattoi olla erimielisyyksiä, näihin poliisin määräyksiin suhtauduttiin täsmällisesti ja rehellisyyttä noudattaen. Ajurit osallistuivat myös kaupungin palosuojeluun. Kerran viikossa oli pakollinen yöpäivystys, jolloin oli pidettävä 2 hevosta Hämeenkadulla VPK:n kalustohuoneen edustalla valmiina palo- ja poliisimestareita varten.

Vielä 1920-luvun alkuvuosina ajurien määrä nousi jonkin verran, mutta jo muutaman vuoden kulttua se kääntyi laskuun. Syynä tähän oli kauramoottorin vähittäinen korvautuminen polttomoottorilla myös Tampereen kaupunkiliikenteessä. Ensimmäinen automobiili saatiin Tampereelle jo 1907, mutta vuokra-autojen eli taksien nousu ajurien rinnalle ja ohi ajoittuu vasta 1920-luvulle. Aluksi autojen tulo ajuriliikenteen kilpailijaksi oli hidasta. Tieverkko oli muotoutunut lähinnä hevosliikenteen tarpeiden mukaiseksi. Kevyemmät autot kykenivät kesäaikaan liikennöimään maateillä suhteellisen hyvin. Talvisaikaan autoliikennettä kuitenkin haittasi kelirikko ja talviaurauksen puuttuminen. Pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen autoja alkoi tulla Suomeen enemmän ja tekniikan kehittyminen sekä myös Tampereen tiestön vähittäinen paraneminen aiheuttivat sen, ettei autoja enää heti ensilumen tultua ajettu talliin talviteloille. Vuonna 1925 vuokra-autojen määrä ylittikin Tampereella ensikertaa pika-ajurien määrän.

Lamakausi 1930-luvun alussa koetteli kaikkia liikenteenharjoittajia. Tampereen pika-ajurien ammattikunnalle se tarkoitti lähes lopullista kuoliniskua. Pika-ajurien määrä tosin oli ollut hitaassa laskussa jo ensimmäisen maailmansodan vuosista lähtien. Hevosvetoiset kärryt eivät kyenneet kilpailemaan kaupungin sisäiseen liikenteeseen tulleiden vuokra-autojen eli pirssien kanssa. Eniten matkustajia pika-ajurit menettivät kuitenkin 1920-luvun lopulla voimakkaasti lisääntyneelle kaupungin sisäiselle linja-autoliikenteelle. Tultaessa 1930-luvun puoliväliin hevosen aika kaupunkiliikenteessä alkoikin Tampereella olla ohi. Tilapäisen nousun ajurien määrä koki vielä sota-aikana, mutta jo vuonna 1951 Tampereella toimi enää yksi tämän perinteisen ammatin harjoittaja.
Tampereelle rekisteröidyt ajoneuvot 1920-40

Kuvio esittää pika-ajurien, vuokra-autojen eli taksien ja linja-autojen määrän kehitystä Tampereella vuosina 1920-1940. Vuokra-autojen ja linja-autojen määristä ennen 1920-luvun puoliväliä ei ole tietoja. Kuviosta nähdään että ajurien määrä lähti laskuun jo vuonna 1922. Jo 1926 sekä linja-autojen että vuokra-autojen määrä ylitti ajurien määrän. Noususuhdanteen aikana 1925-27 ajurien määrä pysyi vielä ennallaan, mutta kääntyi laskuun jo 1928 autojen määrän ollessa vielä nousussa. Lamakausi 1920-30-luvun taitteessa merkitsi lopullista kuoliniskua ajurien ammattikunnalle vaikka sota-aikana ajureille olikin tilapäisesti käyttöä. Lähde: Lunnas 1978, Liite 4.

 

Lähteet:
Lunnas Riitta, Tampereen linja-autoliikenne 1920-1939, Suomen historian pro gradu Tampereen ylioistossa 1978, Liite 4.
Mantere Reino, Pika-ajurien häviävä ammattikunta, artikkeli Tammerkoski-lehdessä 1952, 116-119.
Mantere Reino, “Hauskaa aikaa ja romanttinen ammatti”, artikkeli Tammerkoski-lehdessä 1952, 148-151.