Teksti Sami Suodenjoki

Amurin saneeraus

ääasiassa 1800-luvulla rakennetun puutalo-Amurin asemakaava alkoi 1940-luvun loppupuolella vaivata Tampereen kaavoitussuunnittelijoita. Kysymyksen alueen asemakaavasta nosti vuonna 1947 esiin Tampereen asemakaava-arkkitehti Aaro Alapeuso. Hän huomautti, että pääosin edellisellä vuosisadalla rakennetussa puutalovaltaisessa Amurissa oli liikaa katualuetta, jonka poistaminen lisäisi alueen tonttien pinta-alaa ja mahdollistaisi lisärakentamisen. Amurin asemakaavan muutostarve oli ilmeisesti kangastellut kaupungin arkkitehtien mielessä aiemminkin, sillä Alapeuson mukaan kaupunginarkkitehti Bertel Strömmer oli tehnyt “rohkean ehdotuksen” kaupunginosan uudistamisesta jo pari vuosikymmentä aikaisemmin.

Saneerauksen suunnittelu

Tampereen asemakaavaosasto ryhtyi pohtimaan Amurin kohtaloa 1940- ja 1950-lukujen taitteessa, ja vuonna 1952 kaupunginvaltuusto määräsi osaston valmistelemaan ehdotusta Amurin alueen uudeksi asemakaavaksi. Asemakaavaosasto ryhtyi työhön ja alkoi suunnitella Amurin uudistamista tai, kuten kaavoittajat asian ilmaisivat, saneeraamista. Osasto teki ehdotuksia vuodesta 1952 eteenpäin aina vuosikymmenen lopulle asti, mutta asemakaavasta ei päästy yksimielisyyteen, sillä osaston tekemät ehdotukset torjuttiin aina puolelta tai toiselta.

Vaikeuksia kaavoittajille aiheuttivat ennen kaikkea Amurin tontinomistajat. He pitivät omista eduistaan kiinni eivätkä hyväksyneet sellaisia saneerausehdotuksia, joissa oli luovuttu rakennusoikeuden tasaisesta jakautumisesta ja joissa edellytettiin Amurin pienten tonttien yhdistämistä. Tällaiset ehdotukset olisivat johtaneet tontinomistajien epätasapuoliseen kohteluun. Kaupungin päättävät elimet eivät puolestaan voineet hyväksyä ehdotuksia, joissa tonttijako olisi säilytetty ennallaan. Päättäjät katsoivat, että tällaiset ehdotukset eivät vastanneet “nykyaikaisia asemakaavoituksen päämääriä”.

Kun Amurin asemakaavan käsittely oli vastustuksen vuoksi ollut pitkään pysähdyksissä, päätti kaupunginvaltuusto vuonna 1959 lopulta pyrkiä ratkaisuun järjestämällä Amurin alueen saneerauksesta suunnittelukilpailun. Kaavoittajien tavoitteena oli kilpailun avulla hakea saneeraukselle vaihtoehtoisia toteustapoja ja avata vastustajien “silmät näkemään saneerauksen edut”. Vuonna 1960 järjestetyn kilpailun tulosten pohjalta kaupunginhallituksen asettama toimikunta laati vuonna 1961 ehdotuksen Amurin asemakaavan kehittämisestä. Tämäkään ehdotus ei sellaisenaan kelvannut uudeksi asemakaavaksi, sillä vielä vuonna 1964 asemakaavaosasto joutui tekemään ehdotukseen muutoksia. Lopulta Amurin uusi asemakaava vahvistettiin alkuvuonna 1965.

Uudisrakentaminen muutti asukasrakenteen

Amurin puutalojen purkaminen alkoi jo 1962, siis ennen lopullisen asemakaavan vahvistamista, ja uusien talojen rakentaminen seuraavana vuonna. Saneeraus eteni kuitenkin varsin hitaasti, sillä 1970-luvun alkupuolella vasta neljännes vanhasta rakennuskannasta oli purettu. Amurin viimeinen purkumääräyksen saanut puutalo hävitettiin vasta 1993.

Saneerauksen myötä Amuriin rakennettiin suuria betonikerrostaloja. Uudisrakentamisen lopputulosta kritisoitiin aikanaan voimakkaastikin. Uudistuksen seurauksena alueen asukasmäärä laski huomattavasti: vuonna 1958 Amurin väkiluku oli 8 998, vuonna 1988 enää 5 215. Väkiluku aleni kerrostalojen rakentamisesta huolimatta, koska samalla asumisväljyys lisääntyi. Saneeratulle alueelle jäi vanhasta Amurista jäljelle vain yksi museokortteli.

Saneerauksen puolesta puhuneet kaavoittajat vakuuttivat, että puutalo-Amurin työväestö pystyisi asumaan kaupunginosassa saneerauksen jälkeenkin. Todellisuus näyttäytyi kuitenkin toisenlaisena. Tampereen yliopiston tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan asukkaista, jotka saneerauksen myötä joutuivat muuttamaan pois Amurin puutaloista, vain 31 prosenttia jäi Amuriin. Valtaosa muutti joko vielä jäljellä olleisiin Amurin puutaloihin tai muihin kaupunginosiin. Vain 8 prosenttia Amuriin valmistuneiden uusien kivitalojen asukkaista oli alueen entisiä puutaloasukkaita. Syyksi siihen, etteivät puutaloasukkaat muuttaneet paikalle nousseisiin kerrostaloihin, mainitsivat tutkimukseen haastatellut asukkaat useimmiten sen, ettei heillä ollut varaa. Tutkimuksen mukaan onkin kiistatonta, että saneerauksen johdosta entinen työläiskaupunginosa muuttui tuntuvasti keskiluokkaisemmaksi.

 

Lähteet:
Alapeuso, Aaro, “Tampereen asemakaavallisia ääriviivoja. Yleisasemakaava ja saneeraus polttopisteitä”, Tammerkoski 9-10/1947, 260-265.
Alapeuso, Aaro, “Tampereen asemakaavoituksen peruskysymyksiä”, Tammerkoski 11-12/1959, 334-337.
Alapeuso, Aaro, “Amurin alueen saneerauskilpailu ei ratkaissut Amurin alueen asemakaavoitusta”, Suomen Kunnallislehti 2/1961, 68-69.
Amurin kaupunginosan saneeraus. Miksi se on tehtävä?, Tampereen kaupunginhallituksen selosteita n:o 2/1956. Tampere 1956.
Kanerva, Erkki, Amuri – just eikä melkeen. Tampere 1994.
Kertomus Tampereen kaupungin kunnallishallinnosta I, 1959 ja 1965. Valtuuston kertomus.
Koskinen, Tarmo & Savisaari, Anja, Onni yksillä – pesä kaikilla? Tutkimus Amurin ja Tammelan saneerauksesta Tampereen kaupungissa. Tampereen yliopiston tutkimuslaitos, Tampere 1971.
Rasila, Viljo, Tampereen historia IV. Vuodesta 1944 vuoteen 1990. Tampere 1992.
Rihlama, Seppo, Rakennustaidetta Tampereella. Porvoo 1968.
Salokorpi, Asko, “Kaupunkirakentaminen”. Teoksessa Suomen kaupunkilaitoksen historia 3. Itsenäisyyden aika. Vantaa 1984, 269-329.
Tampereen kaupunginhallituksen pöytäkirjat 3.11.1952 ja 12.2.1962.
Tampereen kaupunginvaltuuston pöytäkirjat 22.4.1959 ja 3.6.1964.