Teksti Jarmo Peltola

Äidinkieli, sivistys ja uskonto

 

Tamperelaiset puhuivat etupäässä Suomea. Ruotsinkielisiä oli vähän ja muita kieliä puhuvia Suomen kansalaisia vielä vähemmän. Tamperelaisilla toreilla ei myöskään törmännyt iloiseen kansainväliseen ilmapiiriin, sillä kaupunki ei vetänyt juurikaan ulkomaiden kansalaisia 1920- ja 1930-luvuilla. Tamperelaiset olivat luterilaisia, vaikka kirkosta eroaminen oli ilmeisesti elinkeinorakenteen vuoksi hieman yleisempää Tampereella kuin monessa muussa kaupungissa. Samasta seikasta johtuen tamperelaisten koulutustaso oli alempi kuin muissa isoissa kaupungeissa.

Nekalan kansakoulun tyhjä luokkahuone lapualaisvuonna 1931. Alasvedetystä Suomen kartasta erottuvat Tarton rauhan rajat. Kuva: Aamulehti 17.10.1931, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Suomenkielinen kaupunki

Tampere oli hyvin suomenkielinen kaupunki. Ruotsinkielisten osuus, mikä oli vuonna 1900 vielä 5,6 %, oli pudonnut vuoteen 1930 tultaessa 2,6 prosenttiin. Ruotsinkielisiä oli Tampereella vuonna 1930 yhteensä 1574. Muita kieliä puhuvia oli vain 312. Vertailun vuoksi: ruotsinkielisten osuus oli 29,4 % Helsingissä, Turussa 16,3% ja Viipurissa 2,9 %. Muita kieliä puhuvien osuus oli suurin Viipurissa, missä asui 2 527 (3,5%) muita kieliä äidinkielenään puhuvaa. Mainittakoon, että vielä 1900 17,5 % viipurilaisista puhui äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin Ruotsin tai Suomen kieltä.

Tietenkin osa äidinkielenään Suomea puhuneista tamperelaisista osasi ruotsinkieltä ja päinvastoin. Kaupungin suomenkielisistä 5449 eli 9,2 % osasi myös ruotsia. Taito oli hieman yleisempi naisten keskuudessa. Osa ruotsin kielten taitajista oli varmasti palvelijattaria. Tampere oli kuitenkin tässäkin suhteessa sisämaan suomenkielinen kaupunki, sillä Helsingissä 34,4 % suomenkielisistä puhui myös Ruotsia, Viipurissa 10 % ja Turussa 21 %, Vaasassa 37 % ja Pietarsaaressa 41,8 %.

Ainoastaan 10,8 % ruotsinkielisistä ei osannut Suomen kieltä. Ja he, jotka eivät osanneet Suomen kieltä olivat etupäässä pieniä, alle 9-vuotiaita lapsia. Tosin Suomea taitamattomien joukossa oli myös työikäistä väestöä, mutta he olivat syntyneet Tampereen ulkopuolella ja muuttaneet kaupunkiin muualta. Mainittakoon, että 19 % Helsingin ruotsinkielisistä ei osannut Suomea. Turun lukema oli 16,6 % Vaasan 43,1% ja Pietarsaaressa peräti 57,8 %. Mielenkiintoista on, että näissä merenrantakaupungeissa pelkästään Ruotsin kielen osaaminen oli yleisempää naisten joukossa.

Kaupungin alueella asuneet ruotsinkieliset asuivat erityisesti kosken länsipuolella “vanhan kaupungin” alueella eli kaupunginosissa 1-3 ja 6-8. Heidän osuutensa amurilaisista ja kosken itäpuolella asuneista jäi varsin pieneksi, joitakin Kyttälän kaupunginosia (X-XII) lukuunottamatta. Kaupungin rajojen ulkopuolella, Pitkässäniemessä, oli suhteellisesti merkittävin ruotsinkielinen asutus, lähes 10 %. Toisessa, kolmannessa ja kuudennessa kaupunginosassa asuneista 6-7 % oli äidinkieleltään ruotsinkielisiä.

Mikään kansainvälinen kaupunki Tampere ei ollut kielen eikä uskonnonkaan kautta katsottuna. Eikä täällä oleskellut kovinkaan montaa ulkomaiden kansalaista. Ulkomaalaisten osuus oli pudonnut vuoden 1910 väestönlaskennasta. Vuonna 1930 Tampereella oli 359 ulkomaiden kansalaista, mikä merkitsi 0,6 % kaupungin väestöstä. Kansainvälisimmät kaupungit olivat Viipuri ja Helsinki. Viipurin väestöstä 2,9 % oli ulkomaalaisia ja Helsingin väestöstä 2,7 %., mikä merkitsi 6 772 ihmistä. Tampereen suurimmat ulkomaalaisryhmät tulivat Venäjältä (93) , Saksasta, (85) ja Ruotsista (79). Norjalaisia (21), tanskalaisia (18), virolaisia (17) oli suurin piirtein yhtä paljon. Lisäksi kaupungissa asui muita vielä pienempiä kansallisuusryhmiä.

 

Työväenluokkainen koulutustaso

Vuonna 1930 yli 15-vuotiaista tamperelaisista oli 95,6 % sekä luku- että kirjoitustaitoisia. Luvut olivat suunnilleen samat Turussa ja Viipurissa. Helsingissä osaaminen oli vielä hieman korkeammalla tasolla. Kun koulutusta tarvittiin enemmän, jäi Tampere jälkeen muista kaupungeista. Tampereella on ylioppilaita tai sitä korkeamman sivistyksen saaneita 3,2 % yli 15-vuotiaasta väestöstä. Viipurissa heitä on himpun enemmän: 3,8 %, Turussa 5,2 % ja Helsingissä 10, 1 % yli 15 vuotiaasta väestöstä on saanut korkeampaa sivistystä. Keskikoulun käyneiden osalta erot ovat Tampereen tappioksi vielä suuremmat. Keskikoulun käyneitä oli 5,4 % tamperelaisista. Viipurissa heitä oli 8,1 %, Turussa 7,5 % ja Helsingissä 11,5 % Kansakoulu oli tullut pakolliseksi oppivelvollisuuslain myötä vuonna 1921. Tampereella oli jo ennen sitä käyty koulua. Tietenkin monen Tampereelle maalta muuttaneen ja ennen 1910-luvua syntyneen kohdalla asiat olivat toisin. Tilastollisesti se näkyi vanhempien ikäluokkien huonompana sivistystasona.

 

Nekalan kansakoulu valmistui vuonna 1931. 1930-luvulla koulussa oli runsaat 300 oppilasta. He oppivat koulussa ainakin lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kuva: Aamulehti 17.10.1931, Tampereen museoiden kuva-arkisto

On mielenkiintoista, ja osittain itsestään selvää, että Tampereella ja Viipurissa , missä ruotsinkieliset edustivat pientä vähemmistöä, oli heidän keskimääräinen koulutuksensa selkeästi parempi kuin suomenkielisten, mutta myös selkeästi parempi kuin muiden kaupunkien ruotsinkielisten keskuudessa. Mitä vähemmän ruotsinkielisiä, sitä varmemmin he olivat hyvin koulutettuja. Ja sitä varmemmin he kuuluivat kaupungin yläluokkaan. Tietenkin kyse on suhteellisista luvuista, eli ruotsinkielisiä oli jo sinällään vähän, ja ruotsinkielinen eliitti oli vieläkin pienempi.

 

Tamperelaisten uskonto

Tamperelaiset olivat luterilaisia, sillä 95,7 % kaupunkilaisista kuului valtiokirkkoon. Isoista kaupungeista ainoastaan Turussa oli suhteessa väestön määrään enemmän luterilaisia. Luterilaisen kirkon sisällä oli kuitenkin hyvin monia suuntauksia. Viralliseen kirkkoon kuului monia eri ryhmiä, ja käsitys luterilaisesta uskosta vaihteli ja sai uusia muotoja yhteiskunnan muuttuessa.

Tuomiosaarnaa kuulemassa vanhassa kirkossa tammikuussa 1937. Kuva: Aamulehti 25.1.1937, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Eräs uusista haasteista oli uskonnonvapauslaki, joka lopulta tuli voimaan vuonna 1923. Kirkosta eroaminen oli isoissa kaupungeissa pitimmällä Helsingissä ja Tampereella. Uuden lain voimaantulovuotena 1923 kirkosta erosi Tampereella 1093 henkeä (2,2 %). Miksikään kansan liikkeeksi eroaminen ei Tampereellakaan yltynyt, sillä vuoden 1930 väestönlaskennan mukaan kirkosta eronneita oli Tampereellakin vuonna 1930 vain 2012 henkeä. Tamperelaisista Tampereella syntyneet olivat hieman useammin eronneet kirkosta. Mainittakoon, että pienemmistä kaupungeista Vaasassa ja Kotkassa oli suhteessa enemmän kirkosta eronneita kuin maan neljässä suurimmassa kaupungissa, Helsingissä, Turussa, Viipurissa ja Tampereella.

Muut uskonnolliset ryhmät olivat pieniä. Tampereella oli vuonna 1930 150 kreikkalaiskatollista, 42 metodistia, 144 babtistia, 12 reformeerattua ja anglikaania, 99 vapaakirkollista, 20 roomalaiskatollista, 20 “mooseksenuskoista”, 110 “muhamettilaista”.

Vuonna 1940 siviilirekisteriin (ei ev.lut. seurakuntiin) kuului 3731 henkeä, joista miehiä oli 2037 ja naisia 1694. Maallistuminen oli näin ollen hieman edennyt, erityisesti vuosina 1937-39 se oli melkoisen yleistä. Neljään ev.lut seurakuntaan – tuomiokirkkoseurakuntaan, ruotsalaiseen seurakuntaan, Harjun seurakuntaan ja pikkuseurakuntiin kuului 95,1 % tamperelaisista. Seurakunnista suurin oli Tuomiokirkkoseurakunta, jossa oli yli 60 000 jäsentä. Harjun seurakunnassa oli yli 10 000 jäsentä. Pikku seurakuntiin kuului alle 500 jäsentä. Ruotsalaiseen seurakuntaan kuului hieman runsaat 1000 jäsentä, eli vain kaksi kolmasosaa kaupungin ruotsinkielisistä. Joko ruotsinkielisten maallistuminen oli edennyt erityisen pitkälle, tai sitten – kuten luultavampaa – osa ruotsia äidinkielenään puhuvista kuului suomenkielisiin seurakuntiin.

Kirkosta eroaminen oli yleisempää miesten keskuudessa. Kirkkoon kuuluneidenkin osalta maallistuminen oli pisimmällä miesten keskuudessa, sillä esimerkiksi Pispalan alueen työväestöä paimentaneen Harjun seurakunnan järjestämissä ehtoollistilaisuuksissa kävijöistä vain kolmannes oli miehiä. Tässä ei ollut sinällään mitään uutta, sillä vanha luterilaisuuden murentuminen oli Tampereella tapahtunut jo 1900-luvun alussa, ja kirkollinen toiminta oli jo pitkään hakenut uusia muotoja.

Pappien mukaan heidän vastustajansa löytyivät sivistyneistöstä, kommunisteista, äärimmäisistä sosialidemokraateista ja liikemiehistä. Sosialidemokraatit tunnustivat kirkon merkityksen yksilöinä, mutta joukkona he vastustivat kirkkoa. Kirkosta eronneet olivat Jutikkalan mukaan “papiston ylimalkaisten havaintojen mukaan etupäässä työväestön ‘alemmasta ryhmästä’.” Papiston käsityksen mukaan eroprosessi sai alkuunsa monesti työpaikalta: samalla työmaalla työskennelleet tekivät eroamispäätöksen samanaikaisesti. Kirkosta eroamista ei pidä kuitenkaan liioitella. Työväestön Tampere oli vankasti luterilainen kaupunki, vaikka ehtoollisella käynti ei tavallisesta tamperelaisesta tuntunut tärkeältä.

Lähteet:
SVT, Väestönlaskenta vuosilta 1920 ja 1930.
Tampereen Terveydenhoitolautakunnan kertomus vuodelta 1940, väestösuhteet.
Jutikkala, Eino, Tampereen historia III, Tampere 1979, s.675-680.