Teksti Jouni Keskinen

Kaupunginosa VII – Pyynikinrinne

Kaupunginosa VII eli Pyynikinrinne muodostuu Mariankadusta länteen ja Pirkankadusta, eli entisestä Pirkkalan valtatiestä, etelään jäävästä alueesta. Lännessä se rajoittuu Pispalaan ja etelässä Pyhäjärveen. Pohjoisessa sen naapurikaupunginosana on Amuri ja osin myös Särkänniemi. Idässä Mariankadun toisella puolella on Kaakinmaan kaupunginosa. Pyynikinrinteen länsiosa oli 1920- ja 30-luvuilla suureksi osaksi Pyynikin kansanpuiston aluetta. Tätä Pyynikin harjun aluetta voidaan pitää myös muusta kaupunginosasta erillisenä alueena. Virkistysalueeksi varatulla puistoalueella sijaitsi vain muutamia rakennuksia lähinnä Pyhäjärven rannassa. Näitä olivat Varalan urheiluopisto, Suomen Trikoon tehtaat sekä Pyynikin ravintola ja kansankylpylä. Pyynikinrinteen asutus sijaitsi kaupunginosan itäisessä osassa. Asutus on uudempaa kuin Tampereen keskusta-alueella, sillä alueella vahvistettiin asemakaava vasta 1907. Pääosa rakennuskannasta onkin vasta 1920-luvulta. Tällöin rakennettiin suurelta osin rakennukset myös Pyynikintorin alueelle, joka oli yksi Tampereen torikaupan ja liikenteen keskuksia. Pyynikin urheilukenttä taas toimi 1930-luvulla mm. Kalevan kisojen pitopaikkana.

Rakennuskannan muutokset 1920- ja 1930-luvulla.

Rakennustoiminta Pyynikinrinteen alueella oli maailmansotien välisenä aikana erittäin vilkasta. Alueelle rakennettiin niin isoja kerrostaloja, aikansa luksusasuntoja kuin virkistyskäyttöön suunniteltuja julkisia rakennuksiakin.

Pääosa Pyynikinrinteen rakennuskannasta on rakennettu 1920-luvulla. Suuressa osassa rakennuksia näkyy silloisen kaupunginarkkitehti Bertel Strömmerin kädenjälki. Tontteja luovutettaessa kaupunki edellytti että Pyynikinrinteen talojen tulee olla ulkonäöltään edustavia ja sen vuoksi tontit myytiin uusille haltioilleen vuokraamisen sijasta. Näin Pyynikinrinteestä muodostui ensisijaisesta varakkaamman väestön asuinalue. Asuintaloja olivat Strömmerin lisäksi suunnittelemassa useat muut aikansa arvostetut arkkitehdit kuten Birger Federley, Heikki Tiitola, Frans Jousi ja Arvo Eränen.

Pyynikinrinteen 1920-luvulla rakennettuja puukerrostaloja osoitteessa Kisakentänkatu 20-22. Kuva: H. Rantakallio, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Yksittäisistä 1920- ja 1930-luvulla VII kaupunginosaan valmistuneista asuintaloista voidaan esille nostaa muutamia. 1923 apteekkari Uno J. Hagberg rakennutti itselleen Pyynikin rinteeseen Pyynikinlinnana tunnetun asuntopalatsin, joka tosin tamperelaisten suussa tunnettiin myös Pirtulinnan nimellä. Jarl Eklundin suunnittelemaa palatsia pidetään eräänä hienoimmista 1920-luvun klassisista rakennuksista Tampereella. 1930-luvulla sen osti kauppaneuvos Emil Aaltonen.

Toinen palatsimainen rakennus nousi Veikko Kallion suunnittelemana osoitteeseen Palomäentie 23 vuonna 1929. Myös tämä palatsi oli apteekkarin, tällä kertaa Severi Haapasen asunnokseen rakennuttama. Tyyliltään Haapasen palatsi jäljitteli italialaista renessanssia. Tampereen kaupunki osti talon sotien jälkeen 1945, ja se muutettiin aluksi asuntolaksi. Vuonna 1965 taloon kunnostettiin tilat Nykytaiteen museolle. Vuodesta 2002 talossa on toiminut yksityinen suomalaisen nykytaiteen museo Willa Mac.

Gunnar Wahlroosin suunnittelema Piispantalo Pyynikintie 9:ssä. Kuva: Aarne Pietinen 1939, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Piispanistuin oli 1923 siirretty Porvoosta Tampereelle. 1935 kaupunki luovutti tuomiokapitulin anomuksesta tontin piispantaloa varten Pyynikintie 9:stä edustavalta paikalta. Gunnar Wahlroosin suunnittelema piispantalo vihittiin käyttöön 1938. Funkkishenkisen rakennuksen pääoven yläpuolella on Aarre Aaltosen veistämä reliefi.

Pyynikintorin eli entisen Aleksanterin torin ympäristön rakennuskanta uudistui 1920- ja 30-luvulla lähes täydellisesti. Jo ennen Pyynikintorin alueen kaavamuutosta 1927 oli torin välittömään läheisyyteen rakennettu Pyynikin urheilukenttä. Kenttä oli sijainnut nykyisellä paikallaan jo vuodesta 1908 mutta nykyiseen muotoonsa se rakennettiin 1924. Puinen katsomo ja kenttää kiertävä aitarakennelta suunniteltiin kaupungin arkkitehtiosastolla Bertel Strömmerin ja Eetu Murroksen toimesta. Pyynikin urheilukenttä toimi Tampereen pääurheilukenttänä aina Ratinan stadionin valmistumiseen asti.

Pyynikintorin laitaa noin vuonna 1930. Etualalla Tammerkontu eli Pyynikintori 6, taustalla Pikarilinna eli Pyynikintori 2. Kerrostaloista keskimmäinen eli Tammerkonnun lisäosa Pyynikintori 4:ssä on vielä rakentamatta. Kuva: Atelier Laurent, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Pyynikintorin ympärille nousi vuoden 1927 kaavamuutoksen jälkeen yhtenäinen ryhmä suuria kuusikerroksisia kerrostaloja, joista huomattavimpia olivat Asunto Oy Tammerkontu ja Pikarilinna. Torin etelälaitaan valmistui 1935 Tampereen lyseo, joka oli eräs aikansa suurimmista koulurakennuksista. 1929 torille rakennettiin myös Suomen ensimmäinen “linja-auto- ja bentziiniasema”, joka myös oli Bertel Strömmerin käsialaa.

Pirkankatua eli silloista Pirkkalan valtatietä länteen mentäessä löytyy vielä muutamia 1920- ja 1930-luvulla rakennettuja huomattavia rakennuksia. Lopullisesti vasta talvisodan jälkeen syksyllä 1940 valmistui Santalahdentien ja Pirkankadun kulmaan Tampereen ammattikoulujen uusi koulurakennus. Sodan aikana rakennus toimi myös sotasairaalana. Ammattikoulun piirustukset ovat tavan mukaisesti Bertel Strömmerin signeeraamat mutta funktionalistista rakennusta pidetään Mikael Nordenswanin suunnittelemana.

Pirkankatu 29-35 eli Kilometritalo 1920-luvun lopulla. Hirsirakenteinen puukerrostalo on peräti 138 metriä pitkä. Kuva: H. Rantakallio, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Pirkankadun laitaan nousi 1923 peräti 138 metriä pitkä kaksikerroksinen hirsirakenteinen puutalo, joka sai pituudestaan johtuen nimekseen Kilometritalo. Rakennuksen rakennuttaneen Asunto Oy Oma Kodin tarkoituksena oli rakentaa “terveellisiä pienasuntoja asuntopulaa kärsiville työväestöön kuuluville kuntalaisille”. Heikki Tiitolan suunnittelema rakennus edusti tyyliltään 1920-luvun klassismia. Kilometritalon viereen rakennettiin 1928 kaksi Bertel Strömmerin piirtämää kaksikerroksista puukerrostaloa. Tyyliltään ne edustivat monia samaan aikaan Pyynikinrinteelle rakennettuja taloja. Talojen erikoisuutena olivat Strömmerin piirtämät, etelään Pyynikille päin suuntautuvat omaleimaiset parvekekuistit. Vielä länteen mentäessä jo aivan 1920-luvuna alussa oli Pirkankadun reunaan rakennettu Pispalan rajaportille asti ulottuva rivi pieniä hirsitaloja, joista kolme oli Bertel Strömmerin suunnittemia. Nämä 1940-luvulla rakennetun Rollikkahallin länsipuolella sijaitsevat talot ovat osin säilyneet hyvin näihin päiviin asti.

 

Väestö

Pyynikinrinne oli 1920- ja 1930-luvulla yksi Tampereen voimakkaimmin kasvaneista asuinalueista. Vuonna 1918 alueella oli asui vain muutamia satoja ihmisiä ja suuri osa Pyynikinrinteen alueesta oli metsän peitossa. Tultaessa 1930-luvun puoliväliin VII kaupunginosassa asui noin 3 500 asukasta, mikä oli lähes 7 % koko Tampereen väkiluvusta. Voidaankin sanoa, että Pyynikinrinne kaupunginosana syntyi vasta 1920-luvulla. Alueen väestö kasvoi nopeasti vuosina 1921-26 noin 700:sta lähes kahteen tuhanteen. Vuosina 1926-28 väestönkasvu tasaantui hetkeksi aivan kuin vetääkseen henkeä ja nousi sitten erittäin nopeasti kahdessa vuodessa kahdesta tuhannesta yli kolmeen tuhanteen henkeen. Nopeaa nousua vuosina 1928-30 selittää vuoden 1927 Pyynikintorin alueen kaavamuutos, jonka seurauksena torin reunaan nousi useita suuria kerrostaloja jotka valmistuivat vuosikymmenen vaihteessa. Väestönkasvu tasaantui jälleen 1930-luvun alun lamavuosina mutta lähti uuteen nousuun 1933. Vuosina 1933-36 VII kaupunginosan väestö lisääntyi viidellä sadalla hengellä yli 3 500:n. 1930-luvun Pyynikinrinteen väestö laski loivasti ja samaan aikaan myös kaupunginosan osuus koko Tampereen väestöstä laski Pispalan liitoksen nostaessa Tampereen väkilukua.

Pyynikinrinteestä muodostui 1920-luvun aikana väestöltään Tampereen vaurain kaupunginosa. Kaupunki päätyi 1915 myymään tontteja Pyynikinrinteeltä vuokraamisen sijaan. Kun lisäksi edellytettiin että valmistuvien talojen tulee olla ulkonäöltään edustavia, ei kovin vähävarainen pystynyt Pyynikille rakentamaan. Pyynikinrinne olikin Nalkalan III kaupunginosan kanssa Tampereen ainoa alue, jossa työväestö oli 1930-luvulla vähemmistönä. Jos työväestöön lasketaan myös kotiapulaisten ryhmään sijoitettu väestö jää Pyynikinrinne ainoaksi kaupunginosaksi, jossa työväestö oli vähemmistönä. Eino Jutikkalan laskelmien mukaan niin sanotun yläluokan osuus Pyynikinrinteen väestöstä oli 1930-luvun lopulla vajaa neljännes, mikä ei kuitenkaan ollut merkittävästi suurempi osuus kuin vaikkapa Nalkalassa tai II kaupunginosassa. Sen sijaan niin sanotun keskiluokan suhteellinen osuus oli VII kaupunginosassa koko Tampereen suurin. Seuraavaksi suurin keskiluokan osuus oli Tampereella 1930-luvun lopulla Tullin alueella ja Ratinassa. Jos mietitään mitä yhteistä näillä kolmessa kaupunginosalla oli, niin kaikkiin niihin oli 1920-luvun lopulta lähtien rakennettu uusia suuria asuinkerrostaloja. Työväestön osuus Pyynikinrinteellä jäi noin 40 %:iin. Vielä 1939 kotiapulaisten osuus oli noin 7% Pyynikinrinteen väestöstä. Luku oli Tampereen korkeimpia ja johtui luonnollisesti kaupunginosan vauraudesta sekä yläluokan suuresta osuudesta.

Pyynikinrinteen väkiluku kasvoi 1920-30-lukujen taitteessa nopeasti suurten kerrostalojen noustessa Pyynikintorin laitaan. Pikarilinna Pyynikintori 2:ssa oli valmistuessaan kolossaalisen näköinen ilmestys. Kuva: Teuvo Mäkinen 1928, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Sukupuolijakaumaltaan Pyynikinrinne noudatti varsin hyvin koko Tampereen jakaumaa. Vuonna 1920 kun Pyynikinrinteellä asui vain noin 400 asukasta, miesten osuus jäi vain noin 37 %:iin. Vuonna 1930 miesten osuus oli jo noin 42 %, mikä oli lähes sama kuin koko Tampereella. Vuoteen 1940 mennessä miesten osuus putosi jälleen hieman jääden Pyynikinrinteellä noin 39 %:iin, mikä oli kaksi prosenttia alempi kuin koko Tampereella.

Ruotsinkielisen väestön osuus oli Pyynikinrinteellä hieman alle 5 % prosenttia. Se oli selvästi korkeampi kuin koko Tampereella mutta myös huomattavasti matalampi kuin vanhan keskustan alueella II tai III (Nalkala) kaupunginosassa. Muuta kuin suomea tai ruotsia puhuvia Pyynikinrinteeltä löytyi noin 0,6% eli saman verran kuin Tampereelta keskimäärin.

 

Sosiaaliset olot – Tampereen kehittynein kaupunginosa

Pyynikinrinne varsinaisena kaupunginosana syntyi vasta 1920-luvulla. Vuokraamisen sijasta kaupunki myi alueen tontit, jolloin köyhimmällä väestön osalla ei ollut niihin varaa. Niinpä Pyynikinrinteestä muodostuikin Tampereen ainoa kaupunginosa, jossa työväestö oli vähemmistössä.

Pyynikinrinteen vertaileminen muihin kaupunginosiin vuonna 1920 ei vielä anna oikeaa kuvaa vasta kasvunsa alussa olevasta kaupunginosasta. Kuitenkin jo vuonna 1920 Pyynikinrinne oli Tampereen väljimmin asuttu kaupunginosa. Sen asukkaista vain noin 6 %:n laskettiin asuvan ahtaasti eli vähintään kolme henkilöä huonetta kohti. Samaan aikaan koko Tampereen alueella asui ahtaasti vajaa 38 % väestöstä. Myös asuntojen koko oli 1920 Pyynikinrinteellä Tampereen suurin. Yli 3 huoneen asunnoissa asui jo tuolloin 73 % kaupunginosan väestöstä, kun koko Tampereen alueella vastaava luku oli 31 %. Myös mukavuuksilla mitattuna Pyynikinrinteen asumistaso oli jo tuolloin Tampereen korkein. Vesijohto kulki 1920 noin 66 %:iin kaupunginosan talouksista, mikä ei vielä ollut kovin korkea prosentti ja johtui luultavasti siitä, ettei koko Pyynikinrinteelle oltu vielä ehditty rakentaa kunnallistekniikkaa. Kuitenkin esimerkiksi vesiklosettien ja kylpyhuoneiden suhteellinen määrä oli Pyynikinrinteellä jo 1920 Tampereen korkein.

Taloja Pyynikinrinteellä 1920-luvun lopussa. Kuva: H. Rantakallio, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Pyynikinrinteen kärkisija säilyi selvästi myös vuonna 1930 tehdyssä vertailussa. Uutena kaupunginosana sen rakennuskanta oli uutta ja hyvin varusteltua. Vuonna 1930 Pyynikinrinne oli Tampereen kehittynein kaupunginosa kaikilla edellä luetelluilla mittareilla mitattuna. Jopa vesijohto kulki nyt yli 93 %:iin kaupunginosan talouksista, mikä oli korkein prosenttiosuus koko Tampereella. Pyynikinrinteen kehittyneisyyttä muuhun Tampereeseen nähden kuvaa se että keskuslämmitys löytyi 1930 jo noin 40 %:sta Pyynikinrinteen talouksista, kun koko Tampereella vastaava luku oli noin 10 %. Vielä tuohon aikaan harvinainen lämmin vesi tuli koko Tampereella vasta alle neljään prosenttiin talouksista, mutta Pyynikinrinteellä jo yli 24 %:ään eli lähes neljännekseen asunnoista.

Pyynikinrinteen väestön sosiaalinen rakenne näkyy hyvin myös tarkasteltaessa kaupunginosan työttömyyttä. Työttömyys ei 1930-luvun lamankaan aikana kaupunginosaa juurikaan koetellut. Pahimpana työttömyyskautena 1931-32 ja 1933-34 Pyynikinrinteen työttömyys nousi vain hivenen yli 6 %:n. Samaan aikaan koko Tampereen työttömyysprosentti heilui 15-17 % välillä. Pyynikinrinteen työttömyys olikin koko Tampereen kaupunginosien alhaisin. Nalkalassa, jossa työväestön osuus asukkaista oli Pyynikinrinteen jälkeen toiseksi alhaisin, nousi työttömyysprosentti lamavuosina pari prosenttia Pyynikinrinnettä korkeammaksi. Tätä saattaa selittää se, että Pyynikinrinteellä niinsanotun keskiluokan osuus oli selvästi suurempi kuin Nalkalassa. Tämä keskiluokka selvisi lamasta selvästi työväestöä paremmin.

 

Pyynikinrinteen voimakas kasvu ja vaurastuminen näkyy tarkasteltaessa kaupunginosassa henkeä kohti maksettuja veroja. Palkasta maksetut verot henkeä kohti nousivat Pyynikinrinteellä läpi koko 1920-luvun selvästi muuta Tamperetta nopeammin. Vuoden 1930 jälkeen kaupunginosan palkkatuloista henkeä kohti maksetut veroäyrit näyttävät vakiintuneen noin 40 % muuta Tamperetta korkeammiksi. Pyynikinrinteen palkoista maksetut verot olivat aivan Tampereen kärkipäätä, mutteivat korkeimmat. Nalkalassa veroja maksettiin vielä enemmän. Palkasta maksetut verot eivät tietenkään suoraan kerro mitään omaisuudesta. Toisaalta esimerkiksi Pyynikintorin ympäristön useissa suurissa kerrostaloissa asui runsaasti juuri keskiluokkaan kuuluvaa sinänsä hyvin toimeentulevaa väestöä, joka ei kuitenkaan palkkatuloilla mitattuna ollut erityisen varakasta.

 

Pyynikin harju

Näkymä Pyynikin harjulle ja Pispalaan 1930-luvulla. Etualalla Pyynikin näkötorni. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Pyynikinharju on muodostunut jääkauden sulamisvaiheessa noin 10 000 vuotta sitten. Korkeimmillaan se kohoaa 77 metrin korkeudelle Pyhäjärven pinnasta. Pyynikin maisemallinen arvo huomattiin Tampereella jo 1830-luvulla, jolloin puiden hakkuu alueelta kiellettiin. Harjun ja Pyhäjärven välisellä alueella on sijainnut Pyynikin torppa, jonka pellot ulottuivat nykyisestä kesäteatterin alueelta aina Suomen Trikoon tehdasalueelle asti. 1800-luvun puolivälissä torpan peltoalueet muuttuivat huvila- ja ulkoilualueeksi. Samaan aikaan Pyhäjärven rannalle alkoi syntyä myös teollisuutta. Jalkasaaressa toimi vuoteen 1908 tulitikkutehdas, joka kuitenkin joutui lopettamaan toimintansa.

Vuonna 1890 Pyhäjärven rannassa aloitti toimintansa N. Bauerin trikootehdas, jonka pääomistajaksi tuli myöhemmin Alfred Kordelin ja nimeksi Suomen Trikoo Oy. Laman jälkeen 1930-luvun puolivälissä trikootehtaan toiminta laajeni ja 1934 tehdasalueelle valmistui uusi nelikerroksinen tehdasrakennus. Kaksi vuonna myöhemmin tehdasrakennusta laajennettiin edelleen pohjoiseen Pyynikintiehen asti. Samaan aikaan uusittiin myös tehtaan värjäämö ja koneita. Kun vuonna 1930 tehtaassa työskenteli reilu 300 ihmistä oli työntekijöiden määrä vuonna 1938 jo lähes 1100 henkilöä.

 

Suomen Trikoon tehtaat Pyynikillä Pyhäjärven rannassa. Kuva: Rauno Haarla, Tampere-Seura.

Ravintolatoiminnalla on Pyynikillä pitkät perinteet. Vuonna 1864 Pyynikille annettiin luvat kahden kesäravintolan avaamiseen. Näistä toisen toiminta jäi lyhyeksi mutta Em. Joselinin ravintola toimi Laurénin huvilassa aina vuoden 1898 tulipaloon asti. Tulipalon jälkeen kaupunki lunasti tontin omakseen ja paikalla on nyt Pyynikin kesäteatteri. Pitkäikäisempi oli J.L. Rosendalin 1866 avaama kesäravintola, jonka kaupunki osti 1918 ja antoi vuokraajien hoitoon. Rosendalin ravintolan vieressä sijaitsi vuodesta 1929 lähtien kaupungin puutarha.

 

Ravintola Rosendahlin terassi 1930-luvulla. Kuvaaja tuntematon. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Asemakaava-arkkitehti laati 1930 puistoalueelle yleissuunnitelman, jonka pohjana oli ajatus siitä, että Pyynikki oli jätettävä luonnonmaisemaksi. Siinä otettiin jo huomioon ulkoilmateatterin tarve. Vuokrahuvilat oli tarkoitus Pyynikiltä vähitellen hävittää, mutta Suomen Trikoon tehtaalle ei enää voitu tehdä mitään. Arkkitehdin suunnitelmat hyväksyttiin valtuustossa ja niitä ryhdyttiin heti toimeenpanemaan työttömyystöinä.

 

Pyynikin uimarannalla 1930-luvulla. Taustalla Rosendahlin ravintola. Kuvaaja tuntematon. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kaupungin paras uimapaikka harjun kupeella Pyhäjärven rannassa raivattiin 1931 Pyynikin Rantakylpyläksi. Pukeutuminen ulkosalla ja vaatteiden jättäminen maastoon sallittiin koska pukusuojat, joita myöhemmin lisättiin, olivat riittämättömät. Kesäksi kaupunki palkkasi rannalle uimataitoisia vartijoita ja tätejä opettamaan lapsille uintia, mutta myös kasvattamaan “parempaan päin heidän käytöstään ja puhetapaansa”.

 

Pyynikin näkötorni eri aikoina. Vasemmalla ns. Ilomäen puinen näkötorni talvella 1912-13. Keskellä sama torni vuoden 1918 pommitusten jälkeen. Oikealla 1929 valmistunut kivinen Pyynikin näkötorni. Kuvat: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Jo 1868 ravintoloitsija Tallqvist oli rakentanut Pyynikin harjun päälle huvilahuoneen, joka sai nimekseen Ilomäki. Kaupunki rakensi myöhemmin 1888 sen paikalle puisen näkötornin, joka kuitenkin tuhoutui osittain vuoden 1918 taistelujen tykkitulessa. Kevytrakenteisen puisen ja mädäntyvän tornin uusimisesta päätettiin 1925, jolloin sitä varten ryhdyttiin keräämään varoja erityiseen rahastoon. Nykyinen 26 metriä korkea Vilho Kolhon suunnittelema Pyynikin näkötorni valmistui kaupungin 150-vuotisjuhlan kunniaksi 1929. Tornin juurella sijaitsee edelleen pieni kahvila, joka paikkakuntalaisten keskuudessa on tunnettu erityisesti munkeistaan. Tornin tiloissa 1930-luvulta lähtien toimineen yleisradioaseman peruina osa näkötornin juuren tiloista on nykyisin radioamatöörien käytössä.

Lähteet:
Kertomukset Tampereen kaupungin kunnallishallinnosta, Terveydenhoitolautakunnan toimintakertomukset 1918-1939.
Kertomus Tampereen kaupungin kunnallishallinnosta 1919, Asuntotilastoa.
Tampereen tilastollinen vuosikirja 1948, s. 28-29.
Lunnas Raija, Tampereen linja-autoliikenne 1920-1939, Liite 1. Tampereen kaupungin väkiluku kaupunginosittain, Pro-gradu Tampereen yliopistossa 1978.
Kertomus Tampereen kaupungin kunnallishallinnosta 1921-39, Taksoituslautakunnan kertomukset, verotustilastot.
SVT VI Väestötilastoa 55:4, Tampereen väestönlaskenta 1920.
SVT VI Väestötilastoa 71:4, Tampereen väestönlaskenta 1930.
SVT VI Väestötilastoa 56:4, Tampereen rakennus- ja asuntolaskenta 1920.
SVT VI Väestötilastoa 72:4, Tampereen rakennus- ja asuntolaskenta 1930.
Työttömyystilastot: Peltola Jarmo, väitöskirjan käsikirjoitus, alkuperäislähteenä Tampereen työttömyyskortistot Tampereen kaupunginarkistossa.
Jutikkala Eino, Tampereen historia III, Tampere 1979.
Tampereen kantakaupungin rakennuskulttuuri, Tampere 1998.
Rasila Viljo, Tampereen historia II, Tampere 1984.