Teksti: Sami Suodenjoki

Lapin esikaupunki

 

Lapin esikaupunki perustettiin Tammelan pohjoispuolelle, Lapinniemen puuvillatehdasta ja Koukkuniemen kunnalliskotia vastapäätä olevalle kallioseudulle. Lounaassa se rajoittui Näsijärven Naistenlahteen ja idässä Kaupin metsäalueeseen. Esikaupungin pohjoispuolelle Rauhaniemeen avattiin 1920-luvun lopulla uimaranta. Lappiin kuljettiin pitkin toisesta päästään Tammerkosken rantaan vievää Lapintietä, josta haarautuvan Käpytien ja sen sivuteiden varrelle rakennettiin pääosa esikaupungin pientalovaltaisesta rakennuskannasta.

Osa usein Käpyläksi nimitetyn Lapin esikaupungin asukkaista työskenteli viereisellä Lapinniemen puuvillatehtaalla; toinen alueen keskeinen teollisuuslaitos oli vuonna 1919 toimintansa tavallisessa puutalossa aloittanut Sukka- ja Trikootehdas Osakeyhtiö Kudos. Lisäksi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osakeyhtiön tehtaat sijaitsivat kävelymatkan päässä esikaupungista. Teollisuuslaitosten ja kauppojen lisäksi Lapissa oli vain vähän palveluja; vuonna 1927 esikaupunki tosin sai Käpytielle yleisen saunan, joka säilyi vuosikymmeniä suosittuna asukkaiden kokoontumispaikkana.

Käpytien saunatalon yhteydessä ollut Kahvila-Ravintola Lappi vuonna 1934. Yleisen saunan toiminnan lisäksi myös bussiliikennöinti alkoi Lapissa 1920-luvulla; liikennettä keskustan ja Lapin välillä hoitivat pitkään yksityiset liikennöitsijät. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Mäntymetsästä Käpylän omakotialueeksi

Lapin asuttaminen käynnistyi vuonna 1914, kun kaupunki hyväksyi alueen asutussuunnitelman ja alkoi jakaa kaupunkilaisille vuokratontteja tuolloin havumetsän täyttämältä kalliolta. Uuden alueen ensimmäinen rakentaja oli August Käpynen, jonka mukaan koko Lapin alue luultavasti sai kutsumanimensä Käpylä. Alueen rakentaminen käynnistyi vauhdikkaasti, sillä vuoden 1916 veroluettelon mukaan alueella oli jo 53 asuttua taloa. Ensimmäiset tontit jaettiin Käpytien, Aaltotien ja Helletien varrelta. Jo ennen vuotta 1920 yli puoleen esikaupunkialueen tonteista oli rakennettu asunto.

Esikaupungin katujen nimissä näkyi alkuperäisten asukkaiden vaikutus. Käpytie sai epäilemättä nimensä August Käpysen mukaan, Teljontie taas siitä, että sen varrelle muutti ensimmäisenä konttoristi Frans Teljo, joka muutama vuosi myöhemmin perusti alueelle trikootehdas Kudoksen. Helletien esikuvana oli puuvillatehtaan työntekijä Hellen. Vesitie sen sijaan sai nimensä siitä, että esikaupungin ensimmäinen vesijohto vedettiin sen tuntumaan. Kuusitien ja Notkotien esikuvat löytyivät luonnosta ja maantieteestä.

Näkymä Käpytieltä Kaupinkalliolta kuvattuna, ilmeisesti 1920-luvulta. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Lapin esikaupungin rakentaminen jatkui pitkin 1920-lukua. Sen omakoti- ja pientaloasutuksessa toteutuivat 1910- ja 1920-lukujen “puutarhakaupunkiliikkeen” periaatteet viheralueineen ja kasvimaineen. Vuonna 1928 kaupunki laajensi alueen asemakaavaa, kun Lapinniemen puuvillatehdas tarvitsi Lapin esikaupungin alueelta tonttia lisärakennuksen rakentamista varten ja samaan aikaan toinenkin esikaupungin teollisuuslaitos Osakeyhtiö Kudos anoi alueelta tonttia. Uudessa kaavassa Käpytien varrelle sisällytettiin 5 uutta tonttia teollisuutta varten ja Aaltotien varrelle 4 tonttia asuinrakennuksia varten.

Uusia asuntotontteja Lappiin lisättiin jälleen vuoden 1933 uudessa asemakaavassa; ne sijoitettiin muun muassa Käpytien ja Havutien varteen. Tontit olivat kooltaan varsin pieniä, sillä esimerkiksi vuoden 1934 aikana vuokrattujen 13 uuden asuntotontin koko vaihteli 470 ja 670 neliömetrin välillä. Asemakaavalaajennuksen mukainen rakennustoiminta jatkui esikaupungissa aina vuoteen 1935 asti, jolloin Lapin esikaupungissa oli jo lähes 120 taloa, ja rakennuskanta oli suurelta osin saanut nykyisen muotonsa.

Lappiin asuntojaan rakentaneille ihmisille ei alkuvaiheessa juurikaan ollut tarjolla kaupungin tai valtion tukea, mutta vuodesta 1922 talojen rahoittaminen helpottui, kun omakotiasumista alettiin tukea valtion ja kaupungin lainoilla ja avustuksilla. Lapin alueelle muuttaneiden tilannetta helpotti lisäksi se, että tonttivuokra oli kohtuullinen. Lapinniemen puuvillatehdas, jonka tehdasrakennus oli valmistunut jo 1899 Lapinniemeen myöhemmän puutalovaltaisen asutuksen länsipuolelle, oli myös kiinnostunut Lapin rakentamisesta, sillä se oli itse ollut anomassa uusien työväenasuntojen rakentamista tehtaan läheisyyteen. Tehdas itse rakennutti alueelle kaksi taloa ja jakoi lisäksi halpakorkoisia rakennuslainoja työntekijöilleen.

 

Lapin esikaupungin väestö

Lapin esikaupungin nopeaa asuntorakentamista maailmansodan jälkeisen asuntopulan vuosina kuvastaa se, että esikaupungin väkiluku hyppäsi voimakkaasti ylöspäin vuosina 1919-20, kun 1910-luvun puolivälissä kaavoitetuille tonteille rakennetut asunnot olivat valmistuneet ja niihin oli alkanut virrata asukkaita. Rakentamisen jatkuminen pitkin 1920-lukua näkyi asukasluvun määrän kasvamisena aina vuoteen 1926 asti, jolloin asukkaita oli Lapissa noin 1 400. Tämän jälkeen esikaupungin väkiluku ajoittain vähentyikin, kunnes 1930-luvun puolivälissä se lähti jälleen kasvuun ja nousi yli 1 400:n, kun vuonna 1933 vahvistetussa asemakaavassa alueelle oli lisätty uusia asuntotontteja. Osittain laitosväestön kansoittaman Lapin väkiluku kasvoi vuoden 1920 jälkeen kokonaisuutena kuitenkin varsin hitaasti.

Lapin väestön sosiaalisesta koostumuksesta antaa käsityksen Sosialihallituksen tilaama asuntotilasto vuodelta 1919. Siinä kunkin huoneiston asukkaat oli luokiteltu eri sosiaalisiin ryhmiin sen mukaan, mikä oli kunkin huoneiston haltijan ammatti. Lapin esikaupungin osalta tilastossa oli merkintä 644 asukkaasta, joiden suurimmat ryhmät olivat teollisuustyöntekijät (34 %) sekä rakennus- ja sekatyöläiset (30 %). Koko kaupungin vastaaviin lukuihin (28 % ja 19 %) nähden Lappi oli siis varsin työläisvaltainen kaupunginosa. Tätä vahvistaa vielä se, että käsityöläisten ryhmään kuului tilaston mukaan 10 % Lapin asukkaista eli saman verran kuin muuallakin kaupungissa.

Asukkaita, jotka oli luokiteltu tilastoon apulaisina, työnjohtajina tai käskyläisinä, oli Lapissa vain 9 % kaikista lasketuista, mikä oli selvästi vähemmän kuin mikä oli heidän osuutensa koko kaupungissa (17 %). Kiinteistönomistajien ja itsenäisten elinkeinon harjoittajien ryhmään oli luokiteltu 14 % Lapin asukkaista, mikä oli lähes yhtä suuri osuus kuin muuallakin kaupungissa. On kuitenkin huomattava, että Lapissa ja muissa esikaupungeissa pääosa kiinteistönomistajista oli käytännössä työläisiä. Virkamiesten osuus oli Lapissa varsin pieni, vain 4 %, kun heitä koko kaupungissa oli 8 % asukkaista.

Lapin esikaupunki oli siis selvästi työläiskaupunginosa. Työväestön suhteellinen osuus sen asukkaista säilyi korkena 1920- ja 1930-luvuilla, sillä Jutikkalan mukaan yli 75 % esikaupungin asukkaista oli työväkeä vuonna 1939. Keskiluokkaista väestöä oli tuolloin hieman yli 10 % Lapin väestöstä, ja ylimmän kerrostuman osuus jäin noin 5 %:iin. Lappi oli myös vahvasti naisvaltainen kaupunginosa: vuonna 1939 lähes 60 % asukkaista oli naisia. Työläisvaltaisessa esikaupungissa oli väestö oli tietysti myös pääosin suomenkielistä, tosin vuoden 1930 väestölaskennan mukaan asukkaiden joukossa oli 10 ruotsinkielistäkin.

 

Lapin esikaupungin sosiaaliset olot

 

Asumisen ahtaus vähenee

Pientalovaltaisessa Lapin esikaupungissa talot olivat useimmiten kahden perheen asuntoja, joiden molemmissa päissä oli huone ja keittiö. Yhdessä omakoti- tai pientalossa saattoi asua parikymmentäkin ihmistä. Vuonna 1920 Lappi olikin yksi Tampereen ahtaimmin asutuista kaupunginosista.

Jos asuntojen ahtauden mittariksi otetaan se, että kussakin huoneistossa asui huonetta kohti vähintään 3 henkilöä, asui Lapin asukkaista 48 % ahtaissa oloissa; vain Amurin pohjoisosassa oli vieläkin ahtaampaa. Koko kaupungin keskiarvo oli 38 %. Kaikkein ahtaimmissa huoneistoissa, joissa oli vähintään 6 asukasta huonetta kohden, asui Lapissa 7,2 % koko asukasmäärästä; näinkin arvioituna Lapissa asuttiin ahtaasti. Tampereen Asuntokomitea korosti kuitenkin vuonna 1919, ettei Lapin tilanne ollut niin huono kuin tällaiset numerot antoivat ymmärtää:

Sen vastapainoksi on kumminkin muistettava että suurin osa väestöä siellä… asuvat omissa huoneissaan tahi osataloissa, mikä tietysti muodostaa kotioloja melko paljon hauskemmalle kannalle kuin vuokrahuoneissa asuminen.

Vaikka vuokralaisia olikin Lapissa vähemmän kuin kaupungissa keskimäärin, antaa Asuntokomitean vuoden 1919 lausunto silti harhaanjohtavan kuvan heidän määrästään, ainakin verrattuna seuraavan vuoden rakennus- ja asuntolaskentaan. Laskennan mukaan vuonna 1920 esikaupungin 227 huoneistosta kaikkiaan 66 % oli vuokralaisten käytössä, ja huoneissa mitattunakin heidän osuutensa oli suuri, kun kaikkiaan 45 % esikaupungin huoneistojen huoneista oli vuokralaisten asuinhuoneina tai muussa heidän käytössään. Koko kaupungissa vuokralaisten osuus tosin oli vielä huomattavasti suurempi, 84 % huoneistoista ja 76 % huoneista. Vuoden 1930 laskennassa vuokralaisten määrä ei Lapissa ollut ratkaisevasti vähentynyt, sillä heidän käytössään oli tuolloin yhä 62 % esikaupungin huoneistoista 38 % huoneista, kun koko kaupungin vastaavat luvut olivat 73 % ja 52 %. Lapin esikaupungissa oli siis suhteessa vähemmän vuokralaisia kuin muualla kaupungissa, mutta heidän lukumääränsä oli silti huomattava. Alueen talojen vanhoja talonkirjoja tutkineen Wacklinin mukaan pääosa vuokralaisista oli lähialueen tehtaissa työskennelleitä teollisuustyöläisiä.

Sosialihallituksen tilaaman vuoden 1919 asuntotilaston mukaan Lapin asukkaiden suurin ryhmä, teollisuustyöläiset, asuivat ahtaammin kuin ammattitoverinsa kaupungissa keskimäärin: Lapin teollisuustyöläisten kodeissa oli huonetta kohti asukkaita 2,3, kun keskiarvo koko kaupungissa oli 1,8. Ahtaimmin asuneiden rakennus- ja sekatyömiesten osalta asukasluku huonetta kohti oli Lapissa 2,5, mikä myös oli kaupungin keskimääräistä tasoa korkeampi. Lapin käsityöläiset asuivat perheineen sen sijaan suurin piirtein yhtä ahtaasti kuin ammattitoverinsa muualla kaupungissa, 1,9 asukasta huonetta kohti. Kiinteistönomistajien ja itsenäisten elinkeinonharjoittajien ryhmä asui Lapissa koko kaupungin keskiarvoon nähden varsin ahtaasti, kaksi asukasta huonetta kohti. Tätä selittänee se, että Lapissa ja muissa esikaupungeissa tämä ryhmä koostui itse asiassa pääosin työläisistä, jotka eivät saaneet toimeentuloaan talojensa vuokrista. Virkamiehet sen sijaan asuivat Lapissakin varsin väljästi, sillä keskimäärin 1910-luvun lopun virkamiesperheissä lähes jokaiselle asukkaalle oli oma huone.

Vuoteen 1930 tultaessa Lapin asumisolojen voidaan nähdä selvästi parantuneen. Yhden huoneen ja keittiön asunnot olivat edelleen yleisimpiä: sellaisissa asui 436 ihmistä eli noin puolet niistä asukkaista, jotka oli huomioitu rakennus- ja asuntolaskennassa. Suuremmissa kolmen huoneen huoneistoissakin asui kuitenkin 131 ihmistä.

Lapissa ei asuttu enää läheskään niin ahtaasti kuin vuosikymmen aiemmin, sillä huoneistoissa, joissa asukkaita oli vähintään 3 huonetta kohti, asui Lapissa vuonna 1930 enää 20 % esikaupungin koko väestömäärästä. Lapin esikaupunki oli silti edelleen keskimääräistä ahtaammin asuttu, sillä vastaava luku koko kaupungissa oli 18 %. Verrattuna esimerkiksi naapurikaupunginosa Petsamoon tai Nekalaan oli asuminen Lapissa kuitenkin huomattavasti väljempää. Lisäksi kaikkein ahtaimmissa oloissa (6 asukasta huonetta kohti tai enemmän) ei Lapissa asunut enää kukaan.

Kotitalouksien mukavuudet

Kunnallistekniikka oli 1920-luvun Lapissa vielä varsin alkeellista, sillä kaupunki suhtautui hankalan maaston ja sen aiheuttamien kustannusten vuoksi ajoittain penseästikin esimerkiksi viemäröinnin laajentamiseen uusiin kaupunginosiin. Lappiin rakennettiin vesijohtoa ja viemäriä jo 1919, mutta juoksevan veden ja viemäröinnin saaminen vaati talonomistajilta suuria kustannuksia, mikä herätti vastalauseita. Niinpä viemäröinnin laajentaminen koko Lapin alueelle viivästyi, ja vielä vuonna 1927 osa esikaupungin lokavesistä kulki avo-ojaa pitkin Naistenlahteen. Hidasta oli myös vesijohdon rakentaminen: Lapista vuokrattiin vielä 1930-luvullakin tontteja, joille ei ollut mahdollista saada juoksevaa vettä. Juomavesi haettiinkin alkuvaiheessa esimerkiksi Rauhaniemen lähteestä, ja muu talousvesi saatiin Näsijärvestä. Vesistön läheisyyden vuoksi myös peseytymismahdollisuudet olivat hyvät kesäaikaan.

Vuonna 1930 vesijohto oli kahdella kolmesta lappilaistaloudesta; se ei kaiken kaikkiaan ollut Lapissa olennaisesti harvinaisempi mukavuus kuin kaupungissa yleensä. Lämmintä vettä hanoista tuli tosin vain alle 5 %:iin Lapin huoneistoista. Myös kylpyhuoneita Lapin talouksista löytyi harvemmin kuin kaupungista keskimäärin: vain 5 %:ssa lappilaisista huoneistoista oli sellainen, kun koko kaupungissa kylpyhuonetta tai suihkuhuonetta päästiin käyttämään yli 11 %:ssa huoneistoista. Sisävessojakaan ei vuoteen 1930 mennessä ollut Lapissa saatu kuin joka viidenteen talouteen, kun koko kaupungista sellainen oli kahdessa viidestä huoneistosta. Sähkövalot sen sijaan löytyivät jo melkeinpä jokaisesta Lapin esikaupunginkin taloudesta.

Alhainen työttömyys

Työttömyysaste oli Lapin esikaupungissa alhainen verrattuna Tampereen yleiseen työttömyystilanteeseen. Myös lamavuosina työttömyys pysyi kaupungin yleistä tasoa alhaisempana: se oli pahimmillaan vuosina 1931-32, jolloin työttömänä oli noin 13 % työikäistä. Jo 1930-luvun puolivälissä työttömyysaste oli kuitenkin jo pudonnut 5 %:iin, ja työllisyys parani vielä siitäkin 1930-luvun lopun nousukaudella. Lapin suhteellisesti alhainen työttömyysaste selittynee alueen kiinteällä suhteella läheisiin tehtaisiin.

 

Verotettava varallisuus

Lapin esikaupungin verotuloista suurin osa, 1920-luvun puolivälissä yli 85 % ja alimmillaankin 1930-luvun alussa yli 75 %, koostui palkka- ja korkotuloista kerätyistä veroista. Koko kaupungissa palkkaverojen osuus kaikista verotuloista oli selvästi pienempi, noin 55-65 %. Kiinteistöverojen osuus verotuloista oli Lapissa vuosina 1924-39 lähes yhtä suuri kuin kaupungissa yleensäkin eli noin 10 %. Liikkeenharjoittajilta kerättyjen verojen osuus oli Lapissa sen sijaan huomattavasti pienempi kuin koko kaupungissa: Koko Tampereella liikkeenharjoittajat kantoivat verotaakasta 1920-luvun puolivälissä yli 30 %, ja 1930-luvun lopullakin noin 25 %. Lapissa sen sijaan liikkeenharjoittajien osuus oli 1920-luvun puolivälissä vain alle 5 % ja korkeimmillaankin lamavuosina 1931-32 vain vajaat 12 %. Lapin esikaupungissa siis veroja maksoivat lähinnä palkkatyöläiset, eivät niinkään liikkeenharjoittajat. Tässä kuvastuukin Lapin luonne pitkälti työläisten asuma-alueena, jossa palveluja oli selvästi vähemmän kuin keskustan kaupunginosissa.

Kerättyjen palkkaverojen määrä asukasta kohti oli Lapissa selvästi pienempi kuin kaupungissa keskimäärin: Lapissa asukkaat maksoivat palkka- ja korkotuloistaan veroja 1920-luvun puolivälissä noin 55 %, alimmillaan lamavuosina noin 45 % ja korkeimmillaan 1930-luvun lopulla noin 60 % koko kaupungin tasosta. Lapin esikaupungin asukkaiden voidaan siis katsoa olleen pienituloisempia kuin tamperelaiset keskimäärin.

Verotulojen määrän muutokset seurailivat Lapin esikaupungissa koko Tampereen kehitystä. Erityisen voimakkaasti kerättyjen verojen määrä nousi yleisellä nousukaudella vuosina 1927-28, jolloin esimerkiksi palkka- ja korkotuloista perittyjen verojen määrä asukasta kohden nousi esikaupungissa 27 markasta 41 markkaan. Talouslaman alettua 1920-30-lukujen vaihteessa verotulojen määrän lasku vastasi myös kaupungin yleistä kehitystä, ja sama voidaan todeta 1930-luvun jälkipuoliskon uuden nousukauden vaikutuksesta kerättyjen verojen määrään. Lapin esikaupungissa ei siis ollut verotuksen osalta olennaisia poikkeamia koko kaupungin tilanteeseen nähden; osaltaan dramaattisten poikkeamien vähäisyyttä selittänee Lapin työttömyysaste, joka säilyi läpi koko aikakauden koko Tampereeseen nähden alhaisena.

 

Lähteet:

Jutikkala, Eino. Tampereen historia III. Tampere 1979.
Kertomukset Tampereen kaupunginvaltuuston toiminnasta 1919, 1927, 1928. 1933 ja 1934.
Kertomukset Tampereen kaupungin taksoitusvalmistelukunnan ja -toimiston toiminnasta 1921-39, verotustilastot.
Kertomukset Tampereen kaupungin rahatoimikamarin toiminnasta 1919-21, 1928.
SVT VI Väestötilastoa 56:4, Tampereen rakennus- ja asuntolaskenta 1920.
SVT VI Väestötilastoa 72:4, Tampereen rakennus- ja asuntolaskenta 1930.
SVT VI Väestötilastoa 55:4, Tampereen väestönlaskenta 1920.
SVT VI Väestötilastoa 71:4, Tampereen väestönlaskenta 1930.
Työttömyystilastot: Peltola, Jarmo, väitöskirjan käsikirjoitus, alkuperäislähteenä Tampereen työttömyyskortistot Tampereen kaupunginarkistossa.
Wacklin, Matti, Käpylä – metsänvartijan valtakunta. Tampere 1999.
Tampereen asemakartta vuodelta 1937, Tampereen kaupunginarkisto. Tampereen kantakaupungin rakennuskulttuuri 1998. Tampere 1998.