Teksti Tanja Vahtikari

Kaksi uutta kaupunginosaa – Rantaperkiö ja Härmälä

 

Kaupunki osti vuonna 1913 Hatanpään kartanon alueen. Samassa kaupassa kaupungille tuli myös Härmälän perintötila. Kohta maakauppojen jälkeen alettiin alueelle rakentaa taloja toisensa viereen hyvin omatoimisesti. Syntyi Rantaperkiön tai Ruhjunperän, kuten asukkaat itse kotiaan kutsuivat, kaupunginosa. Uusi kaupunginosa kasvoi nopeasti. Jo vuonna 1930 kirjavassa talojen, torppien, mäkitupien ja huviloiden sekamelskassa asui lähes tuhat ihmistä. Toinen kaupunginosa vanhalle Hatanpään peltoviljelyalueelle ja Härmälän kartanon maille perustettiin vuonna 1925. Härmälän asuttamiseen vaikutti kaupunkia koetellut kova asunto- ja tonttipula. Tehdaskaupunki houkutteli muuttajia ja uusien tehtaiden työntekijöille tarvittiin asuntoja. Samaan aikaan muissa esikaupungeissa ei enää ollut tontteja saatavilla.

Lamakauden hiljaiselon jälkeen Härmälän kasvu jatkui ja tonttien kysyntä lisääntyi. Näin tapahtui erityisesti sen jälkeen kun alueelle vuonna 1936 rakennettiin Valtion Lentokonetehdas. Härmälään turvauduttiin toisenkin asuntopulan koittaessa. Talvisodan tuhojen jäljiltä asunnottomiksi jääneet sekä Karjalan siirtoväki tarvitsivat kipeästi asuntoja. Keväällä 1941 nousivat ns. suurperheisten talot Härmälään Toivon- ja Tuomaankadun varteen.

 

Härmälä – arkkitehtonista harmoniaa ja kaalinpäitä

Valtuusto hyväksyi 20.1.1925 kokouksessaan asemakaavatoimikunnan laatiman ehdotuksen Härmälän asemakaavaksi. Alueelle haluttiin rakentaa moderni ja arkkitehtonisesti yhtenäinen puutarhaesikaupunki. Rantaperkiön aluetta ei aikoinaan oltu kaavoitettu, mitä pidettiin kaupunkisuunnittelullisesti huonona ratkaisuna. Härmälän kohdalla haluttiinkin panostaa erityisesti alueen suunnitteluun. Toisaalta kauneuden ja harmonian tavoittelu, toisaalta melko pitkälle viety pihojen ja talojen tyypitys näkyy hyvin asemakaavaehdotuksen luonnostelleiden arkkitehtien Birger Federleyn ja Bertel Strömmerin suunnitelmissa:

…Avautuvien katukuvien kauneuspuolta, rakennusten järjestelmällistä ja eheää ryhmittelyä kuin myös koko esikaupungin julkivaikutusta on tarkoin harkittu. Rakennuksille, vieläpä ulkohuoneillekin on ehdotettu rakennusrajat, joita talojen piirustuksia vahvistettaessa on noudatettava. Kattojen kaltevuussuhteetkin tärkeänä kauneustekijänä ovat järjestettävät piirustukseen merkityllä tavalla. Julkisivuun ja kattojen väritykseen nähden tulee rakentajien taasen seurata rakennuskonttorin heille antamia neuvoja ja tulee velvoitus erikoisohjeiden noudattamisesta säilytettäväksi tonttien vuokrasopimuksiin.

Päätöksentekijät ja suunnittelijat halusivat säädöksillään vaikuttaa työväestön elämäntapoihin. Hyvä esimerkki tällaisesta työväestön valistukseen pyrkivästä säädöksestä on, että Härmälän rakennustyömailla oli vasarointi sunnuntaisin kielletty. Omien talojensa rakentajat tosin osasivat sujuvasti kiertää tätä säädöstä. Siihen saakka vasaroitiin, kunnes joku näki poliisin tulevan.

Omakotirakentamiseen varattiin aluksi 163 vuokratonttia, jotka alaltaan (1000-1400 m2) olivat suurempia kuin muissa esikaupungeissa. Tonttien suuruutta perusteltiin sillä, että Härmälä oli kaukana silloisesta kaupungin keskustasta. Alueen asukkaille haluttiin antaa tilaisuus puutarhanhoitoon ja kotieläinten pitoon tonteillaan.

Härmälän rakentamisen ensimmäisen vaiheen voidaan nähdä kestäneen perustamisvuodesta vuoteen 1930 asti. Tällöin omakotitontteja kysyttiin Härmälästä tasaiseen tahtiin, vaikka mitään ryntäystä uuteen kaupunginosaan ei sen alkuvaiheissa syntynyt. Ensimmäinen rakennusvaihe päättyi vuonna 1930, jolloin alkanut taloudellinen lama pysähdytti melkein kaiken rakennustoiminnan vuoteen 1933 saakka. Suhteessa aiemmin rakennettuihin esikaupunkeihin, Viinikkaan ja Nekalaan, lama koetteli Härmälää erityisen ankarasti. Useat talot olivat laman alkaessa vielä kesken, kun niiden rakennuttajat jäivät työttömäksi. Esimerkiksi vuonna 1930 ei yhdessäkään Härmälän talossa vielä ollut vesijohtoa. Moni perhe jopa menetti talonsa ja tonttinsa pakkohuutokaupassa.

Toisaalta niille, jotka olivat jo ehtineet asettua Rantaperkiöön ja Härmälään asumaan, saattoi oma puutarhapalsta osoittautua selviytymiskeinoksi laman yli. Kotitarveviljelyn lisäksi useat perheet viljelivät kaalinpäitä, porkkanoita, punajuuria, perunaa ja herneitä kaupunkilaisten ruokapöytiin. Sama toistui talvi- ja jatkosodan aikana.

Olipa Härmälään ja Rantaperkiöön syntynyt ammattimaistakin puutarhatoimintaa. Puutarhurit viljelivät kasvihuoneissaan kurkkua ja tomaattia sekä taimia ja leikkokukkia. Senaattori Wuorenheimon isännöimällä Lepolan huvilalla kasvatettiin niinkin erikoisia tuotteita kuin “samppiuuneja” eli sieniä puuliiterissä. Kauppahallin tiskille tarjosi laadukkaita mansikoitaan, vadelmiaan tai viinirypäleitään myös Jensenin puutarha. Kolmas pitkänlinjan puutarhasuku Rantaperkiössä oli Lammin perhe, joka jatkoi 1930-luvulla puutarhuri Axel Ahlgvistin perustaman tarhan hoitamista.

Esikaupunkiyhteisön perusta – kansakoulu ja seurakunta

Nuoriin esikaupunkeihin perustetaan yleensä ainakin kaksi julkista instituutiota, kirkko ja koulu. Koulu tuli Härmälä-Rantaperkiöön ensin, mutta kirkko seurasi pian perässä. Kansakoulu rakennettiin Rantaperkiön puolelle vuonna 1925. Koulun myötä alue sai “modernin” ilmeen: Bertel Strömmerin piirtämä koulurakennus edusti pelkistettyä 1920-luvun klassismia. Koulu jatkoi Hatanpään kansakoulun perillisenä ja oli alueen ainoa kansakoulu aina vuoteen 1952, jolloin perustettiin koulu Härmälään. Paitsi oppimaan, kutsui koulu alueen nuoria myös harrastuksiin. Siellä mm. harjoittelivat Rantaperkiön Iskun urheilijat. Alueen nopeaa kasvua kuvastaa hyvin se, että jo vuonna 1937 piti koulurakennusta laajentaa kahdella lisäkerroksella ja lisäsiivellä.

Kirkollista toimintaa alettiin herätellä uudella alueella kolmekymmenluvun alussa. Seurakuntapiirin kokouksia ja ompeluseuroja varten päätti seurakunta helmikuussa 1933 vuokrata kaupungilta vaatimattoman asunnon Antinkatu kahdessa. Jo joulukuussa Härmälän toimitalossa toimi seurakuntapiirin lisäksi myös tyttö- ja poikakerho sekä pyhäkoulu. Härmälän nuorille tarjottiin uusia harrastusmahdollisuuksia.

Lisää kirkollisia palveluja Härmälään suunniteltiin vuonna 1938, kun kirkkovaltuusto päätti, että alueelle tarvitaan seurakuntatalo ja kirkko. Valtuusto perusteli uusien kirkollisten rakennusten tarvetta alueen kasvulla: “…Asutus [Härmälässä] ja siihen liittyvällä Rantaperkiön alueella on muodostunut varsin huomattavaksi ja on yhä kasvamassa.” Kirkko halusi näin taata hyvät mahdollisuudet seurakuntatyölle syrjäisemmilläkin esikaupunkialueilla. Erityisen tärkeänä juuri Härmälän aluetta pidettiin siksi, että se sijaitsi etäällä jo olemassa olevista kirkoista.

Kirkon arkkitehtoniseen ilmeeseen vaikutti mielenkiintoisella tavalla läheinen lentokenttä. Kirkko haluttiin keskeiselle paikalle asuinaluetta, joka kuitenkin oli lähellä lentokenttää. Koneiden nousut ja laskut asettivat rajoituksia kentän lähellä olevien rakennusten korkeudelle. Kirkon lopullisesta korkeudesta jouduttiin kysymään puolustusministeriöltä, joka päätti, että korkeus saisi olla korkeintaan kaksitoista metriä. Korkeita kirkontorneja ei Härmälän kirkolle voitaisi rakentaa, vaan matalat talot saisivat keskelleen matalan kirkon. Näin lentokenttä vaikutti yhteisön keskeisen symbolin, kirkon kautta koko yhteisön tietoisuuteen. Kirkkorakennuksen suunnittelukilpailun voittivat Elma ja Erik Lindroos. Sota esti hankkeen välittömän toteutuksen; seurakuntatalo valmistui vuonna 1948 ja kirkko vasta vuonna 1972.

Härmälän neuvola keväällä 1937. Kuva: Aamulehti 6.4.1937, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Härmälän historiaan liittyy myös Tampereen kaupungin terveydenhuollon kannalta merkittävä hanke. Ensimmäinen kaupungin järjestämä neuvola avasi ovensa 1.2.1934 juuri Härmälässä, vanhassa Boreniuksen huvilassa. Härmälä oli kaupungin kokeilualue, kun punnittiin kunnallisen huoltotyön keskittämistä terveydenhuoltopiirissä vain yhdelle henkilölle. Ennen oli esimerkiksi lastensuojelulla ja terveydenhuollolla ollut molemmilla oma huoltohenkilönsä.

Lähteet:

Alajoki, Jaana, Härmälä-Rantaperkiö: torpista lentokoneisiin. Tampere 1996.
Jutikkala, Eino, Tampereen historia III. Vuodesta 1905 vuoteen 1945. Tampere 1979.
Kirkkohallintokunnan pöytäkirjat 1931-39.
Kirkkovaltuusto pöytäkirjat 1933-1939.
Voionmaa, Väinö, Tampereen historia IV. Tampere 1932.
Kertomus Tampereen kaupungin kunnallishallinnosta 1925.
Peltola, Jarmo, Omaan kotiin? Arkkitehdit ja työläiset tamperelaista puutarhaesikaupunki Viinikka-Nekalaa rakentamassa 1910-1939. Työväestö ja kansakunta. Toim. Raimo Parikka 1997.