Ilona Koivisto ja Tiina Tuulasvaara-Kaleva

Vanha keskusta

Tampere perustettiin Tammerkosken kartanon maille kosken länsirannalle, itäranta kuului Messukylään. Kaupungille laadittiin yksinkertainen ruutuasemakaava kapeine katuineen ja tilavine tontteineen. Väkiluku oli alle 500 henkilöä ja pinta-ala kolmisen neliökilometriä vielä 1800-luvun alussa. Keskellä kaupunkia oli tori, jonne varattiin tontit neljän eri uskontokunnan kirkoille. Näistä rakennettiin vain luterilainen Vanha kirkko. Kaupunkilaiset asuivat alkuaikoina vaatimattoman harmaissa, turvekattoisissa hirsitaloissa. Talojen paraatipuolet olivat pääkadulle päin, sisään kuljettiin portin ja pihan kautta. Korttelipihoilla oli kaalimaiden ja eläinsuojien lisäksi paloarkoja riihiä ja saunoja.

Ensimmäinen pääkatu oli Kauppakatu, jonka varrella sijaitsivat kauppiaiden rakennuttamat kaksikerroksiset puutalot. Käsityöläiset löysivät asuinsijansa ja työtilansa kaupungin pohjoislaidan kaduilta. Jo alkuajoista Kauppatori, eli nykyinen Keskustori, oli kaupungin sydän. Tori toimi vilkkaana markkinapaikkana 1800-luvun loppuun asti. Kaupan oli maalaistuotteita ja käsitöitä, jo 1900-luvun alussa tamperelaisherkku, mustamakkara, teki kauppansa torilla.

Tampere kaupungistui teollistumisen myötä 1800-luvun lopulla. Asukasluku nousi vuosisadan vaihteessa 35 000:een ja kaupunki oli Suomen kolmanneksi suurin. Katuja hallitsivat 1800-luvun lopulla nikkarityyliset puolitoistakerroksiset puutalot torneineen ja taidokkaine kaiverruksineen. Sisustuksissakin suosittiin runsasta koristeellisuutta ja herrasväki hankki erikoisliikkeistä saleihinsa kansainvälisen muodinmukaisia kertaustyylisiä huonekaluja.

Hämeenkatu pääväyläksi

Kosken itärannalle, Messukylään, kasvoi asemakaavaton, vailla mukavuuksia oleva teollisuustyöläisten esikaupunki. Juhannuskylän ja Kyttälän nk. numerotorpparit rakensivat pieniä asumuksiaan Hatanpään kartanolta vuokraamilleen tonteille, 1860-luvun puolivälissä alueella asui jo 2000 ihmistä. Kaupunki havitteli aluetta itselleen lisämaan, rautatien ja kosken vesivoiman vuoksi. Liitos toteutui vuonna 1877 ja se kolminkertaisti Tampereen pinta-alan. Alueen uudistaminen aloitettiin 1892, jolloin yli 2000 ihmistä häädettiin muualle. Hämeenkatua jatkettiin suoraan sillalta rautatieasemalle, vapaana kulkenut Ronganoja suljettiin ja vesijohdot sekä katuvalot asennettiin.

Uusi asemakaava teki Hämeenkadusta pitkän ja leveän valtakadun. 1900-luvun alku oli keskustan rakentamisessa jugendin aikaa. Kotimaan kasvi- ja eläinkunta oli loputon lähde koristeiden aiheille, kansallisromantiikka kukoisti. Tampereen vaurastuneet kauppiaat kilpailivat komeiden asunto- ja liiketalojen rakennuttajina. Insinööritaitojen kehittyminen toi talonrakennukseen uusia menetelmiä ja sähkö mahdollisti hissit korkeutta kasvaviin taloihin.

Itsenäisyyden alun talojen tyyli noudatti ensin pelkistettyä klassisismia ja 1930-luvulta alkaen funktionalismia. Valoisuus, vapaa sommittelu ja tasakatot olivat tunnusomaisia ajan koristeista riisutuille taloille. Keskustan julkisista rakennuksista rautatieasema ja linja-autoasema ovat ajan tyylipuhtaita esimerkkejä.

Puistoja Tampereelle tehtiin kaunistuksen ohella tulipaloja estämään. Kaupungin Esplanadi eli Hämeenpuisto hahmottui suunnitelmissa jo 1830-luvulla. Kaupungin oman puutarhurin ja kaunistuskomitean tehtäväksi annettiin kaupungin ilmeen ja viihtyvyyden miettiminen. Puistokatujen lisäksi kosken itärannalle rakennettiin Koskipuisto 1890-luvulla. Veistokset, suihkulähteet ja vesikioskit toivat lisäviehätystä puistoihin. Lukuisten kesäisten katukahviloiden juuret ovat puistojen vesikioskeissa ja torien kahvikojuissa. “Hämpillä” käveleminen oli ennenkin kaupunkilaisten mieluisa harrastus. Pankit ja vakuutusyhtiöt keskittivät toimintaansa jo 1930-luvulta alkaen valtaväylälle, mutta 1980-luvulla niiden lukuisat konttorit valtasivat alaa Hämeenkadun erikoisliikkeiltä. Nykyään vapaa-ajanviettoon pääkadulla houkuttelevat lisääntyvät pubit, ravintolat ja pikaruokapaikat.

Liitoksista lähiöihin

Vanhan keskustan ulkopuolelle, Amurin kaupunginosaan, kaavoitettiin työväestölle taloja 1860-luvulla. Työläiset asuivat vuokralla niin kutsutuissa yhteiskeittiöasunnoissa, kullakin perheellä oli oma huone, mutta yhteistä keittiötilaa käyttivät kaikki rapun asukkaat. Armonkallio ja Tammela kaavoitettiin perinteistä ruutuasemakaavaa noudattaen ja alueet asutettiin entisillä Kyttälän asukkailla. Osa heistä muutti myös Pispalaan, harjulle, joka sijaitsi kaupungin rajojen ulkopuolella Pohjois- Pirkkalan läänissä. Rajaportin takana ei ollut kaavaa eikä rakennuspiirustuksiakaan juuri tunnettu.

Vuonna 1913 kaupunki osti loput Hatanpään kartanon maat, joten raja ulottui nyt etelässä Sääksjärvelle saakka. Lisäksi idässä kaupunkiin liitettiin muun muassa Kissanmaa. Maaston muotoja noudattelevaa kaavaa lähdettiin toteuttamaan 1900-luvun alussa Pyynikillä, muutoin puutarhakaupunki-aate toteutui lähinnä omakotitaloalueilla. Työväestölle varattiin pieniä vuokratontteja Käpylään ja Viinikkaan, myöhemmin omakotitaloja rakennettiin myös etelä- ja itäosiin. 1930-luvun merkittävin muutos oli Pohjois-Pirkkalan liittäminen Tampereeseen.

Idässä sijaitseva Kalevan kaupunginosa kaavoitettiin vuonna 1940. Rakennuskanta edusti funktionalistista ajattelutapaa lamellitaloineen ja avonaisine kortteleineen. Alueelle nousivat myös kaupungin ensimmäiset tornitalot. Toisen maailmansodan jälkeen kaavoitettiin Lamminpää ja Rahola pien- ja kerrostaloalueiksi. Omakotitaloja rakennettiin usein omin voimin ja talkoilla. Messukylä liitettiin kaupunkiin vuonna 1947 ja entisille peltomaille nousi yhden perheen taloja 1950- ja 1960-luvulla. Lännessä kaupunkiin liitettiin Lielahti.

1960-luvun yhteiskunnallinen rakennemuutos toi Tampereelle paljon väkeä maaseudulta. Asuntopulaa yritettiin helpottaa aluesuunnittelulla ja betonielementeistä kootuilla kerrostaloilla. Amuri ja Tammela kasvoivat korkeutta kun matalien puutalokorttelien tilalle tulivat kerrostalot. Elementtitaloilla rakennettiin myös kaupungin ensimmäiset lähiöt Tesoma, Peltolammi ja Multisilta. Ihmisten asumistaso nousi, kun koteihin saatiin sisävessat, kylpyammeet ja parvekkeet. Alueiden palvelut jäivät kuitenkin monesti puutteellisiksi. Keskustan ulkopuolella oleville liike- ja teollisuusalueille rakennettiin lähinnä yksikerroksisia halleja. 1960-luvulla alettiin Tampereella kaavailla suurta tytär- eli satelliittikaupunkia: Hervannan suunnitelmaan liittyi kiinteästi Teknillisen korkeakoulun rakentaminen asutuksen viereen valtaväylän toiselle puolen. Rakentaminen alkoi vuonna 1972, ja Hervantaan palveluita saatiin paremmin kuin muihin lähiöihin.

Tampereen koillisosassa sijaitsevat maaseutualueet, Aitolahti ja Teisko liitettiin kaupunkiin seuraavaksi, Aitolahti vuonna 1966 ja Teisko vuonna 1972. Aitolahteen nousi vanhan asutuksen rinnalle pien- ja rivitaloalueita. Teiskon väkiluku oli vähentynyt, mutta kaupunkiin liitettynä sen elinvoima palautui, vaikka sinne ei ole rakennettu laajaa uudisasuntokantaa. Teisko oli monelle tamperelaiselle entuudestaan tuttu kesänviettopaikkana: “mennään ulkomaille Teiskoon” on yhä tamperelaisten puheissa elävä sanonta.