Teksti Mirja Mäntylä

Moderni keskiluokkainen asunto

 

Asumista määritteli säädynmukaisuus: eri sosiaaliryhmille tarkoitetut asunnot erosivat sijainniltaan, kooltaan ja tilajäsentelyiltään toisistaan. Porvarillinen kerrostaloasunto syntyi 1800-luvun lopulla kivitalojen rakentamisen myötä ja säilyi keskiluokkaisena asumisen mallina aina 1930-luvulle asti. Se jakautui tilanjäsentelyltään kolmeen eri toiminnan alueeseen: sosiaalisen kanssakäymisen tiloihin, perheen yksityisiin tiloihin sekä talousosaan. Edustustilat sijaitsivat asunnon kadunpuoleisissa, arvokkaimmissa huoneissa. Tärkein julkinen tila oli sali, joka oli asunnon suurin huone. Perheen yksityiset tilat, makuuhuoneet ja lastenhuoneet, olivat yleensä asunnon pihan puoleisissa huoneissa. Talousosa oli jyrkimmin erotettu asunnon muista tiloista. Keittiö ja palvelijanhuone oli sijoitettu pihan puolelle, eikä keittiö ollut suoraan yhteydessä ruokasaliin, vaan niiden välillä oli käytävä tai tarjoiluvälikkö estämässä ruoankäryn kulkeutumista muualle huoneistoon. Herrasväki kulki asuntoon kadunpuolen näyttävien porrashuoneiden kautta, palvelusväki käytti pihanpuolen kapeata keittiöportaikkoa.

Tampereelle rakennettiin 1920-1930 -luvuilla useita suurikokoisia asuinkerrostaloja. Kuvassa oleva Hatanpään valtatien ja Vuolteenkadun kulmassa oleva asuintalo valmistui vuonna 1928. Kuva: Teuvo Mäkinen, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Sotien välisen ajan uudet asumisen, perheen ja kodin ihanteet muokkasivat myös keskiluokkaista asuntoa. Funktionalismi toi asunnonsuunnitteluun pyrkimyksen asunnon tilalliseen selkiyttämiseen ja asumisen rationalisointiin. Asunnon koko pieneni, ja jo 1800-luvulla esiin nousseet hygieeniset ja moraaliset kysymykset ulotettiin nyt koskemaan työväenasuntojen lisäksi myös ylempien sosiaaliluokkien asumista. Modernin asunnon tuli olla valoisa, ilmava, tilankäytöltään tarkoituksenmukainen ja funktionaalisesti jäsentynyt. On kuitenkin huomattava, että vaikka funktionalistisesta asuntosuunnittelusta keskusteltiin vilkkaasti 1930-luvulla, niin yleisesti sitä toteutettiin vasta sodan jälkeen. Kivitalorakentamiselle oli 1920- ja 1930-luvuilla tyypillistä sekä modernien että perinteisten asumisen ihanteiden ja mallien rinnakkaisuus ja yhdistyminen.

Asuntorakentaminen oli vilkasta Tampereella koko 1920-luvun ja lisääntyi vuosikymmenen loppupuolelle, kunnes se laman vuoksi hiipui vuosikymmenen taitteessa. Uudelleen asuntotuotanto pääsi käyntiin vasta 1930-luvun puolivälissä, jonka jälkeen kasvu oli nopeata aina sodan syttymiseen asti. Valtaosa uusista asuintaloista oli edelleen puutaloja, mutta luonteenomaista kivitalorakentamiselle oli nyt talojen suuri koko. Yli 50 asuinhuoneen kivimuurit eivät olleet 1920-luvulla harvinaisia ja muutamissa taloissa oli yli sata huonetta, Asunto-osakeyhtiö Tuulensuussa jopa 207 huonetta. Vuonna 1927 anottiin ensimmäisen kerran rakennuslupaa kuusikerroksiselle talolle; 1930-luvulla moniin suuriin kivitaloihin muurattiin jo kuusi kerrosta.

On arvioitu, että lähes kolmannes tamperelaisista asui kivitaloissa vuonna 1930. Pääasiassa ylemmät luokat asettuivat uusiin kaupunkikivitaloihin, kun taas työväki pysytteli puutaloissa. Rakennuksen kerrosluku, koko ja rakennusmateriaali nousivat statussymboleiksi. Sotienvälisenä aikana 2 huoneen ja keittiön huoneistojen määrä lisääntyi nopeasti. Tämä kertoo keskiluokan perheiden määrän kasvusta, sillä työväestöllä ei ollut vielä varaa asua näin väljästi. Tampereella rakennettiin kuitenkin asuntoalaltaan selvästi pienempiä huoneistoja kuin muissa Suomen suurissa kaupungeissa. Kahden huoneen ja keittiön asunnon keskimääräinen pinta-ala oli Tampereella vuoden 1938 asuntotutkimuksen mukaan 54.5 m2, mikä oli huomattavasti vähemmän kuin Turun ja Helsingin vastaavien asuntojen pinta-alat.

Maailmansotien välisenä aikana keskiluokkaan luettavat ryhmät kasvoivat ja muuttuivat rakenteellisesti. Nopeimmin kasvoi toimihenkilöiden määrä, valtion ja kuntien palveluksessa olevat suurimpana ryhmänä. Keskiluokan toimihenkilöistyminen oli yhteydessä opetuslaitoksen, terveydenhoidon, kunnallishallinnon ja puolustuslaitoksen kasvuun. Akateemisesti koulutetut olivat 1920-luvulla jo osaksi “sivistynyttä keskisäätyä” ja 1930-luvun lama ja akateeminen työttömyys lisäsi sivistyneistön keskiluokkaistumista. Puhuttiin “sivistyneestä köyhälistöstä”. Keskiluokkakomitean mietinnössä vuodelta 1941 keskiluokkaan luettiin konttoristit ja muut toimihenkilöt, pikkukauppiaat, vapaiden ammattien harjoittajat kuten taiteilijat, tiedemiehet ja lääkärit sekä opettajat ja valtion ja kuntien viran- ja toimenhaltijat. Koko moninainen ryhmä varsinaisen työväestön ja suurpääoman omistajien välillä.

Tampereelle leimallista oli keskiluokan pienuus ja työväestön suuri määrä. Tätä selittänee teollistumisen luoma väestörakenne sekä se, että Tampereelta puuttui virastoja ja laitoksia, jotka työllistivät keskiluokkaa. Ei ollut merisatamaa, lääninhallitusta, hovioikeutta, varuskuntaa eikä korkeakoulua. On arvioitu, että 19 % tamperelaisista olisi kuulunut keskiluokkaan vuonna 1920. Ryhmä ei ollut yhtenäinen, vaan se koostui erilaisessa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevista henkilöistä. Yhteistä keskiluokalle oli kuitenkin pyrkimys koulutuksen kautta eteenpäin, palkkatulojen nauttiminen sekä tavoite ylläpitää keskiluokalle ominaista elämäntapaa. Keskiluokkainen elämäntapa taas edellytti riittävää tulotasoa ja sosiaalista asemaa.

Keskiluokkaan laskettiin kuuluvan virkamiehiä, toimihenkilöitä, vapaan ammatin harjoittajia sekä pienyrittäjiä, joiden asema perustui virka-aseman, omistamisen ja kyvyn tuomaan valtaan. Julkisten organisaatioiden ja palvelujen kasvu, elinkeinoelämän monipuolistuminen sekä koulutuksen ja kulttuuritoiminnan lisääntyminen loi kysyntää keskiluokalle. Tampereella tapahtui myös jonkin verran sosiaalista nousua työläisasemassa olevien keskuudessa. Puhutaan työläiskeskiluokasta, jossa työntekijä siirtyi tavanomaisesta ruumiillisesta työstä paremmin palkattuun ja arvostettuun erikoisammattimiehen asemaan. Merkittävintä sosiaalista nousua edusti siirtyminen varsinaiseen keskiluokkaan, sillä se tiesi muutosta yhteiskunnallisessa asemassa ja koko elämänpiirissä.

 

Keskiluokkainen koti

Koti oli keskiluokan retoriikan ja toiminnan kohde. Oikean kotikulttuurin uskottiin syntyvän vain rakkauden luomalle perustalle. Ilman rakkautta, jolla legitimoitiin sekä perhe ja avioliitto että naisten perheen hyväksi tekemä työ, kodin nähtiin jäävän hengettömäksi. Äitiyden glorifioiminen, kotitaloustieteen uusien periaatteiden käyttöönotto ja perheenemäntien työn arvostuksen nostaminen olivat keskeiset rakenneosat muun muassa Marttajärjestön 1930-luvulla edistämässä uudessa kotikulttuurissa. Työläisnaisten kodit olivat taas keskiluokan naisille kohteita, joihin pyrittiin siirtämään keskiluokkaisen perhe-elämän ja asumisen mallia.

Äiti hellan ääressä. Kuva: Teuvo Mäkinen, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Uusien asumisihanteiden mukaisessa kodissa keskeistä oli hygieenisyys, terveellisyys, yksityisyys sekä tilojen eriyttäminen. Tämä johti asunnon tilanjäsentelyssä uudenlaiseen toiminnalliseen kolmijakoon, jossa makuuhuoneet oli pyhitetty nukkumiseen, yksinoloon ja lapsilla koulutehtävien tekemiseen, keittiö oli tarkoitettu ruuanlaittoon ja osa tilasta on varattu perheen yhdessäololle. Asunnon keskeiseksi, perheen yhdessäolon ja tekemisen huoneeksi nousi olohuone tai arkihuone. Sinne keskiluokkainen perhe kokoontui yhdessä lukemaan tai kuuntelemaan radiota. Arkihuoneessa yhdistyivät porvarillisen asunnon salin, kirjaston, isännän työhuoneen ja ruokasalin tehtävät. Erona saliin, joka saattoi olla käytössä vain juhlatilana ja usein lapsilta suljettu, moderni olohuone oli sekä perheen arkisessa käytössä että satunnaisten vieraiden vastaanottotilana, ja se oli avoinna lapsillekin. Yksityisyyden korostaminen, ydinperheihanne ja uusi kotikulttuuri sulki kodin yhä enemmän perhe-elämän, kotitalouden ja aktiivisen kodinhoidon alueeksi ja sosiaalinen elämä sekä vapaa-ajan viettäminen pyrittiin siirtämään asunnon ulkopuolelle kaupungin julkisiin tiloihin.

Kodin keskeiseksi tilaksi tuli olohuone tai arkihuone kuten tätä perheen yhdessäoloon varattua huonetta useimmiten 1920-1930 -luvuilla kutsuttiin. Olohuone jouluisessa asussaan 1930-luvun loppupuolella osoitteessa Vuolteenkatu 18. Kuva: Teuvo Mäkinen, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Perheyhteyden symboliksi nousi perheen kokoontuminen aina tiettyinä kellonaikoina pöydän ääreen yhteisille aterioille. Keskiluokkaisuuteen kuului elämäntavan ritualisointi. Perhe-elämässä noudatettiin täsmällistä päivä-, viikko- ja vuosirytmiä sekä tiettyjä rutiineja, jotka toistojen kautta tulivat kaikkien perheenjäsenten sisäistämiksi. Tärkeä vuosittainen rituaali oli kesänvietto maalla, mieluiten omassa huvilassa. Erityisesti lasten oli välttämätöntä päästä kesän ajaksi pois savuisesta ja epäterveellisestä kaupungista maaseudun puhtaaseen ilmaan ja aurinkoon. Oli tapana, että perheen äiti ja lapset viettivät koko koulujen kesäloma-ajan maalla ja perheen isä tuli huvilalle vasta omalla lomallaan. Perheenpää jäi vaimon ja lasten lähdettyä töihin kaupunkiin, asui hiljaisessa kaupunkiasunnossa sinne jätetyn apulaisen hoivissa ja vietti kesälesken elämää.

Porvarillinen kaupunkiasunto oli muun muassa tilajäsentelyiltään ja toiminnan kautta sukupuolitettu ja sukupuolittava. Kun keskiluokan ihanteiden mukaan pyrittiin tiukentamaan sukupuolten välistä työnjakoa niin samalla erotettiin miesten ja naisten toiminta- ja liikkumisalueet toisistaan. Roolijako tuli näkyväksi huonejaon kautta. Koti oli miehelle paikka, jossa hän saattoi levätä ja rauhoittua työpäivän jälkeen; naiselle se oli aktiivisen toiminnan alue. Asunnossa työskentelyn ja toimimisen kautta nainen loi oman järjestyksen ja tilan, otti asunnon haltuunsa. Lastenhoito, ruuanlaitto, siivoaminen, järjestäminen ja sisustaminen kiinnittivät naisen kotiin. Miehen oli kuitenkin vaikea hahmottaa naisten tekemää työtä, sillä se oli näkymätöntä ja jatkuvaa. Lisäksi kotityöt pidettiin poissa miehen silmistä tekemällä ne tämän töissä ollessa.

 

Lähteet:
Arkkitehti 1935.
Haapala Pertti, Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820-1920. Historiallisia tutkimuksia 133. SHS, Tampere 1986.
Jutikkala Eino, Tampereen historia III. Vuodesta 1905 vuoteen 1945. Tampereen kaupunki, Tampere 1979.
Laine Edvin, Asiat halki. Kirjayhtymä, Helsinki 1973.
Markkola Pirjo, Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Helsinki 1994.
Ollila Anne, Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia tutkimuksia 173. SHS, Helsinki 1993.
Saarikangas Kirsi, Asunnon muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. SKS, Helsinki 2002.
Tampereen kaupungin rakennusvalvontayksikön arkisto. Rakennuspiirustukset.
Tampereen kaupunginarkisto. Tampereen kaupungin Maistraatin vuonna 1933-1934 käsittelemät siviiliasiat.
Tampereen kaupunginarkisto. Tampereen kaupungin kunnallisverojen kantoluettelot vuonna 1937.
Tampereen puhelinluettelo 1937.
Valkonen Tapani et al., Suomalaiset. Yhteiskunnan rakenne teollistumisen aikana. WSOY, Helsinki 1985.