Mervi Kaarninen

Sosiaali- ja terveyspalvelut Tampereella 1918-1940

Lasten huolto – Orpous kansalaissodan seurauksena

 

Kansalaissodan vielä jatkuessa huhtikuun alussa 1918 sosiaaliviranomaiset havaitsivat, että sodan jälkeen yhden vaikean yhteiskunnallisen ongelman tulisivat muodostamaan sodan seurauksena orvoiksi jääneet lapset, joista suurin osa oli punaisten lapsia. Tilanteen vakavuudesta kertoo se, että jo 6.5.1918 senaatti asetti komitean selvittämään ja organisoimaan näiden ns. sotaorpojen huoltoa.

 
Punaorpojen määrä Tampereella
Tampereella orvoksi jääneitä lapsia oli noin 500. Heitä ryhdyttiin pian kutsumaan punaorvoiksi, vaikka sosiaaliministeriön käyttämä virallinen nimitys oli sotaorpo. Sosiaaliministeriön tilastoinnissa sotaorvoiksi luettiin alle 15-vuotiaat lapset ja nuoret, joiden isä oli kuollut taistelussa, ammuttu, kuollut vankileirillä tai kadonnut. Tamperelaisten orpojen määrä kohosi lähelle 600, jos punaorpouden ikärajaksi määritettiin 18 vuotta. Koko maassa kansalaissodan seurauksena jäi orvoksi noin 15 000 lasta, ja näistä punaisten lapsia oli noin 90 prosenttia. Suomessa arvioitiin vuoden 1918 loppupuolella ja vuoden 1919 alussa olevan noin 25 000 yhteiskunnan apua tarvitsevaa lasta. Tässä olivat mukana myös punavankien lapset.

 
Täysorpoja ja puoliorpoja
Kansalaissodan jälkeen huoltajan menettäneissä perheissä ongelmana oli se, että perheen äidin oli yksin vastattava toimeentulosta. Vuonna 1918 täysorpoja tamperelaisista punaorvoista oli 23. Noin 500 punaorvosta yli puolet oli perheistä, joissa oli vähintään kolme tai neljä alaikäistä lasta. Enemmistö tamperelaisorvoista sai olla koko lapsuuden omassa kodissaan äitinsä ja sisarusten kanssa. Tamperelaisorvoista 81 lasta oli jossain vaiheessa lastenkodissa ja 51 lasta oli sijaiskotihoidossa. Monen kohdalla lastenkotivaihe oli hyvin lyhyt, ja kesti vain muutaman kuukauden. Sama koski myös sijaiskotihoitoa.

 

Punaorpojen heikko asema

 

Huoltotoimet
Punaorpojen huollon järjestäminen oli ristiriitaisia tunteita nostattava kysymys. Valtion viranomaiset tajusivat heti, että yhteiskunnan oli tehtävä jotakin perheiden hyväksi. Ensiksikin lapset ja nuoret eivät saisi kasvaa katkeruuden sävyttämässä ilmapiirissä, ja toiseksi heistä oli kasvatettava yhteiskuntakelpoisia kansalaisia itsenäiseen Suomeen.

Punaorpojen huolto järjestettiin tavalla, joka tuli olemaan hyvin tyypillistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Valtio ryhtyi maksamaan valtionapua niille kunnille, yhdistyksille ja järjestöille, jotka avustivat punaorpoja. Valtionapua oli mahdollista saada kotiavustuksiin sekä lastenkotien ja lastenseimien perustamis- ja ylläpitokuluihin, mikäli niissä hoidettiin punaorpoja. Punaorpojen kotiavustukset järjestettiin kunnallisen köyhäinhoidon puitteissa. Valtion osuus kuluista oli noin 50 prosenttia. Valkoisten orpoja varten luotiin eläkejärjestelmä.

 
Punaorvot Pohjanmaalle
Erityisesti vuosien 1918 ja 1919 aikana punaorpoja yritettiin lähettää sijaiskoteihin valkoisen Suomen alueelle Pohjanmaalle. Tampereen kaupungin köyhäinhoitohallitus sai tammikuussa 1919 sosiaalihallitukselta kehoituksen lähettää orpoja Pohjanmaan koteihin.

Tamperelaiset punalesket olivat haluttomia luopumaan lapsistaan. Orpojen erottaminen kodeistaan ja lähettäminen Pohjanmaalle oli ristiriitainen asia. Sijaiskotihoito oli 1900-luvun alkupuolella olennainen osa köyhäinhoitojärjestelmää. Se oli huomattavasti edullisempaa kuin laitoshoito. Tältä osin erityisesti ns. täysorpojen punaorpojen sijoitus oli osa aikakaudelle ominaista käytäntöä. Lasten siirrossa Pohjanmaalle pyrittiin myös varmistamaan se, että he saisivat isänmaallisen kasvatuksen eivätkä eläisi katkeruuden leimaamassa ilmapiirissä. Vuoden 1918 lopussa ja 1919 alussa sosiaaliviranomaiset ja filantropiaa harrastavat henkilöt epäilivät punaleskien kykyä kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisia.

 
Ristiriitainen avustusjärjestelmä
Tampereen kaupunki anoi ensimmäisen kerran vasta vuoden 1920 alussa valtionapua punaorpojen aiheuttamiin köyhäinhoitokustannuksiin. Valtionapu oli kunnille ongelmallinen kysymys. Punaorpoavustukset maksettiin perheille köyhäinapuna, mikä merkitsi, esimerkiksi sitä, että punalesket menettivät äänioikeuden. Erityisesti vasemmistoenemmistöisillä paikkakunnilla tämä koettiin ongelmaksi. Valtionavun vastaanottaminen merkitsi myös sitä, että sosiaaliministeriön viranomaiset kntrolloivat järjestelmällisesti kunnan avustustoimintaa.

Tampereella punaorpojen huolto siirrettiin vuonna 1922 köyhäinhoitolautakunnalta samana vuonna perustetulle lastensuojelulautakunnalle. Tällöin käytännössä kaikki punaorpoperheet olivat avustusjärjestelmän piirissä. Kysymyksessä ei ollut enää köyhäinapu eikä perheen äiti menettänyt äänioikeuttaan vastaanottaessaan apua. Asenteen muutoksesta kertoo myös se, että punaorpojen avustus katsottiin lastensuojeluksi eikä köyhäinhoidoksi. Tämä oli Tampereen vasemmistoenemmistöiselle valtuustolle tarkoituskenmukaisempi ratkaisu. Punaorpoavustuksia maksettiin 1930-luvun puoliväliin asti.

 

Apua ja oppia ammattiin

 

Punaorvoista ammattimiehiä
Valtiovalta oli aluksi osallistunut ainoastaan alle 15-vuotiaiden punaorpojen huoltoon. Vuonna 1921 sosiaalihallitus ryhtyi maksamaan avustusta 17 ikävuoteen asti, mikäli kunnat suorittivat oman osuutensa. Vuonna 1923 sosiaaliministeriö ryhtyi tukemaan erityisesti punaorpojen ammattikasvatusta, koska varsinaisen elatusavun tarpeessa olevien orpojen määrä väheni. Ammattiopissa oleva punaorpo saattoi saada avustusta 19-vuotiaaksi asti. punaorpojen ammattikasvatusta tuettiin, koska heistä haluttiin kasvattaa nimenomaan ammattitaitoisia työmiehiä.

Tampereella punaorpoja opiskeli Tampereen kaupungin poika-ammattikoulussa ja yleisessä ammattilaiskoulussa. Poikia oli myös ammattioppilaina tamperelaisten käsityö- ja teollisuusyritysten palveluksessa. Ammattioppiavustusta oli erityistapauksissa mahdollsita saada myös oppikoulun käyntiin. Edellytyksenä oli, että oppilas oli poikkeuksellisen lahjakas.

 
Punaorpohuollon merkitys
Punaorpojen huoltojärjestelmällä oli monitahoinen merkitys suomalaisen lastensuojelun historiassa. Punaorpojen huollon kautta käynnsitettiin sellaisia toimenpiteitä, jotka myöhemmin tulivat koskettamaan myös muita vähävaraisia lapsia. Punaorpojen huolto vaikutti myös lastenkotien, lastenseimien ja lastentarhojen perustamiseen. Vuonna 1917 lastenkoteja oli Suomessa vain 19 mutta pari vuotta myöhemmin jo 183. Yksityiset yhdistykset perustivat ahkerasti lastenkoteja, koska saivat valtionapua. Esimerkiksi Tampereen NNKY perusti punaorpoja varten Kuuselan lastenkodin Härmälään.

 
Työväenjärjestöjen avustustoiminta
Työväenjärjestöt avustivat punaorpoja. Elokuussa 1918 perustettiin Suomen työläisten avustuskomitea. Se keräsi tietoja apua tarvitsevista perheistä ja kokosi varoja. Tampereella Tampereen Työväenyhdistyksen Naisosasto perusti sotaorpokomitean kesäkuussa 1920. Paikalliset avustuskomiteat järjestivät iltamia, myivät merkkejä ja lehtiä punaorpohuollon hyväksi. Tavaksi tuli viettää 1920-luvulla myös valtakunnallista punaorpopäivää.

 

Lähteet:
Kaarninen, Mervi. Punaorvon Tarina. Tampereella punaisten puolella kansalaissodan seurauksena orvoiksi jääneiden lasten sijoittuminen ja sopeutuminen yhteiskuntaan. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto 1984.
Kaarninen, Mervi. Punaorpojen huolto – köyhäinapua ja kasvatusta. Teoksessa: Väki voimakas 4. Suomi 1917-1918. Hämeenlinna 1990.