Teksti Johanna Vähäpesola

Kieltolaki

 

1.6.1919 voimaan astuneen asetuksen mukaan yli kaksi tilavuusprosenttia alkoholia sisältävien aineiden maahantuonti, valmistus, myynti, kuljetus ja varastossapito oli kiellettyä. Ainoastaan lääkinnällisiin, teknisiin sekä tutkimuksellisiin tarkoituksiin alkoholi sallittiin. Vuonna 1922 alkoholilakia tiukennettiin.

Suomen ensimmäinen parlamentti oli hyväksynyt kieltolain yksimielisesti jo vuonna 1907, mutta laki saatettiin voimaan vasta 1919. Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomessa oli lähes täydellinen alkoholikielto ja kokemukset siitä olivat hyviä: alkoholin kulutus ja juopumusrikosten määrä luonnollisesti vähenivät. Niinpä kieltolailla oli suuri kannatus sen lopulta astuessa voimaan.

“Me vaadimme kieltolakia.” Suurlakon aikainen mielenosoitus kauppatorilla vuonna 1905. Aatteeseen kuului myös väkijuomien vastustaminen ja yleinen raittiusinto. Kuva: M. Sommers, 1905, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kieltolakia olivat vaatineet erityisesti työväenpuolueet sekä raittiusyhdistykset, jotka molemmat olivat Tampereella hyvin suosittuja. 1880-luvulla perustetut Tampereen Raittiusseura sekä Työväenyhdistys olivat Tampereen vanhimpia yhdistyksiä, joten väkijuomakysymys oli keskeinen kaupungin poliittisessa elämässä. Kieltoa perusteltiin alkoholin ja rikollisuuden yhteydellä. Raittiusliikkeen mukaan suomalaiset joivat, silloin harvoin kuin alkoholia käsiinsä saivat, todella runsaasti ja viina herkisti miehemme käyttämään puukkoaan.

Kaupunginvaltuustolla oli oikeus asettaa raittiuslautakunta, jonka tehtävä oli edistää raittiutta sekä etenkin valvoa alkoholilain noudattamista. Tampereelle valittiin viisijäseninen raittiuslautakunta. Lautakunnan jäsenten tuli olla tunnettuja raittiudenharrastajia. Kaupunginvaltuusto palkkasi kaksi raittiudenvalvojaa avustamaan raittiuslautakuntaa ja poliisiviranomaisia valvomaan kieltolain noudattamista kaupungissa. Samana vuonna Tampere liittyi kieltolakiliittoon, joka oli kieltolain kannattajien perustama valtakunnallinen, raittiuslautakuntia tukeva yhdistys.

“Siinä kaupungin vähäiset varustukset suuren yrityksen toteuttamiseksi.” Näin kuvaili kansanedustaja ja raittiusmies Väinö Voionmaa näitä toimia kirjassaan Tampereen historiasta. Raittiuden edistämiseksi raittiuslautakunta järjesti mm. juhlia ja raittiusviikkoja, joissa Voionmaa oli hyvin ahkera luennoitsija.

Kieltolaista väkijuomalakiin

Kieltolaki menetti suosionsa 1920-luvun alussa. Yleinen mielipide ei enää tukenut kieltolakia, taistelu salakuljetusta vastaan oli toivotonta ja kieltolakirikollisuus lisääntyi. Lakia rikottiin avoimesti ja paljon katsottiin läpi sormien. Laman myötä valtion talous joutui koetukselle ja lisätuloja olisi tuonut alkoholin verotus.

“Kolme vaihtoehtoa on huomenna ja keskiviikkona toimitettavassa kansanäänestyksessä. Työläiset äänestävät ensimmäisen vaihtoehdon puolesta.” Näin kehotettiin työläisiä äänestämään kieltolain jatkumisen puolesta Kansan Lehdessä. Sekä Aamulehti että Kansan Lehti julkaisivat vastapuolen ilmoituksen, jossa väkijuomien sallimista perusteltiin verotuloilla. Kansan Lehti, 28.12.1931.

Tamperelaisen lehdistön suurimmat puheenaiheet marras-joulukuussa 1931 olivat lisääntyvä työttömyys sekä kieltolain kohtalon sinetöivä kansanäänestys. Aamulehti pyrki suhtautumaan asiaan tasapuolisesti, palstatilaa annettiin niin kieltolain vastustajille kuin puolustajillekin. Silti kansanäänestystä edeltävänä päivänä mielipidekirjoituksista neljä kannusti äänestämään lain kumoamisen puolesta, kun taas ainoastaan yksi lain säilyttämistä kannattanut kirjoitus julkaistiin. Aamulehti toivoi äänestäjien kiinnittävän huomiota kansantaloudellisiin seikkoihin sekä kieltolain saavutuksiin raittiuden edistämisessä.

Kansan Lehti oli selkeästi kieltolakia puolustava, olihan sosiaalidemokraattinen puolue ns. kieltolakipuolue. Lehden sivuilla kieltolain vastustajien väitteet tuomittiin yksinkertaisesti valheiksi. 15.12. julkaistussa kirjeessä vedottiin kansalaisia taisteluun kieltolain puolesta. Kirjoituksessa rinnastettiin väkijuomien salliminen orjuuden ja murhan hyväksymiseen sekä torjuttiin mahdollisen väkijuomaverotuksen kansantaloutta parantava vaikutus. “Ei ole sitä ihmettä milloinkaan nähty, että kansa viinaa juomalla voisi hankkia itselleen rikkautta.” Kirjeen olivat allekirjoittaneet mm. Kieltolakiliitto sekä Raittiuslautakuntain Keskuslautakunta.

 

Lain valvonta

Valtakunnallisesti kieltolain valvontaorganisaatio oli hyvin hajanainen ja suurin vastuu oli kunnalla. Tampereen kaupunginvaltuuston asettama raittiuslautakunta oli ensimmäinen koko maassa. Raittiuslautakunnan alaisuuteen palkattiin kaksi raittiusvalvojaa vuoden 1920 alusta, vaikka lautakunta näki tarpeelliseksi kolmen valvojan avun. Valvojilla oli kotietsintälupa, kuten myös kaikilla raittiuslautakunnan jäsenillä. Tästä syystä raittiusvalvojia usein kutsuttiin raittiuspoliiseiksi.

Kaupungilta valvojat saivat sadetakit ja polkupyörät laittomuuksien nujertamiseen. Raittiustoimisto perustettiin Aleksanterinkadulle raittiusyhdistys Taiston taloon, jossa valvojat ja lautakunnan sihteeri olivat tavattavissa iltapäivisin parin tunnin ajan. Poliisilaitoksella kieltolakirikokset kuuluivat siveysosastolle, jonka siveysetsivät toimivat tiiviissä yhteistyössä raittiusvalvojien kanssa. Myöhemmin siveysosasto muutettiin suojelusosastoksi, mutta osaston työnkuva säilyi samana. Useita kertoja joutuivat itse raittiuden valvojatkin oikeudessa syytetyksi, mm. väärien keinojen käytöstä.

“Raittiusviikon päättäjäisjuhla muodostui arvokkaaksi tilaisuudeksi, jossa yleisöä oli tungokseen asti.” Kieltolain valvonnan ohella raittiuslautakunnan toimenkuvaan kuului raittiuden edistäminen. Raittiusviikkoja, -iltamia, ja -juhlia järjestivät ahkerasti myös raittiusseurat ja -piirit, työväenyhdistykset ja hengelliset yhdistykset. Artikkelit ja otsikot: Aamulehti 11/1931.

Raittiuslautakunnan vastuulla oli rikosten ehkäisy ja raittiusaatteen levittäminen, mikä lopulta johtaisi täysin raittiiseen yhteiskuntaan. Olihan kieltolaki tarkoitettu pysyväksi laiksi. Lautakunta pyysi erilaisia seuroja ja yhdistyksiä valitsemaan keskuudestaan raittiusasiamiehiä, jotka avustaisivat lautakuntaa tehtävissään. Asiamiehen valitsi vuonna 1921 yhteensä 30 järjestöä, jotka olivat etupäässä työväenjärjestöjä. Innokkaita yhdistyksiä oli vain 1920-luvun alussa ja lopulta koko raittiusasiamiestoiminta lakkasi.

Tärkein tehtävä oli lain noudattamisen valvonta. Oletuksena oli, että kaupunkilaiset valvoisivat toinen toistaan ja suurin osa rikoksista tulisi ilmi. Hetken aikaa raittiustoimiston aukioloaikoja pidennettiin ilmiantojen lisääntymisen toivossa, mutta niiden lukumäärä jäi alhaiseksi. Kiinniottoa hankaloitti myös se, että usein ilmiantaja ei halunnut paljastaa henkilöllisyyttään, eikä tietoja näin voitu pitää luotettavina. Raittiuslautakunta pettyi suuresti kaupunkilaisten haluttomuuteen tehdä ilmiantoja.

Raittiustoimistoa työllisti lisääntyvissä määrin raittiustodistusten antaminen, kun autot yleistyivät kaupungissa. Raittiustodistus oli pakollinen kaikille moottoriajoneuvojen kuljettajille. Tavoitteena oli autonajaja-ammattikunnan raitistaminen. Raittiuslautakunta pääsikin vuoden 1929 vuosikertomuksessaan toteamaan: “Harvoin enää kuulee valitteluja esim. pitkän linjan omnibusautojen ajajien juopottelusta.”

Raittiudenvalvojat keskittyivät tarkkailemaan erityisesti matkustajakoteja ja kahviloita. Hienompiin ravintoloihin, kuten Hotel Tammeriin, ei menty ilman erittäin painavia todisteita, vaan tyydyttiin lähettämään varoituskirjelmä. Rautatieliikennettä tarkkailtiin erityisen tarkasti, etenkin Helsingin junia tultiin herkästi vastaan. Viinaa tuotiin kaupunkiin myös maanteitse, joilla valvojat partioivat öisin. Heillä oli apuna lista epäillyistä autoista, jotka ylipäätänsä olivat vielä melko harvinaisia Tampereella. Valvojille toimitettiin myös tunnettujen pirtutrokareiden valokuvia. Autot pysäytettiin suurilla piikkimatoilla, mutta trokarit ryhtyivät käyttämään erikoisrenkaita, jolloin autolla pystyi pakenemaan vielä jonkun matkan.

Kieltolain aikana takavarikoitiin Tampereella seitsemän autoa ja yksi polkupyörä. Vuosien 1920-1932 aikana takavarikoitiin melkein 15 700 litraa spriitä ja 300 pulloa hienompia juomia. Yhteensä kaupungissa pidätettiin 1244 henkilöä, tosin joitakin rikollisia pidätettiin useita kertoja. Sakkoja maksettiin lähes 900 000 markkaa. Kieltolakirikollisuus lisääntyi koko ajan ja erityisen vilkkaita olivat vuodet 1928-1930. Huippuvuosi oli 1930, kun yhteensä 220 henkilöä joutui syytetyksi kieltolakirikoksista. Kuitenkin vain pieni murto-osa rikollisista saatiin kiinni ja tuomittiin.

Salakuljetuksesta kiinni jääneiltä takavarikoitiin viinan ja kanistereiden lisäksi kulkuväline. Auton menettäminen valtiolle oli taloudellisesti raskasta, joten usein auto olikin “luvatta” käytössä sen oikealta omistajalta. Tällöin kulkuneuvo päätyi valtion sijasta auton omistajalle ja siten takaisin salakuljetuksen pariin. Kuva: Aamulehti.

Pirtun salakauppaa vähensi väkijuomien leviäminen laillista tietä. Lääkärit ryhtyivät myymään spriireseptejä, minkä suhteen raittiudenvalvojat olivat voimattomia. Raittiuslautakunnan pyynnöstä sosiaaliministeriön raittiusosasto suoritti Tampereella tutkimuksen vuonna 1921. Siinä selvisi, että suurin osa kirjoitetuista spriiresepteistä, joita oli yli puolet kaikista lääkemääräyksistä, oli kahden lääkärin kirjoittamia. Eläinlääketieteen tohtori Gröndahl ja lääket. lis. Cyrus Moberg kirjoittivat päivittäin satoja pirtureseptejä. Reseptin tarvitsevien määrä lisääntyi aina juhlapyhien aattona.

“Lähdemmekö pienelle kävelylle alas satamaan. Siellä on toisinaan saksalaisia laivoja, joista voi saada. Kalliiksi se tietysti tulee, mutta minulle ei ole tällä hetkellä ketään sopivaa apteekkituttavaa.”(Mika Waltari: Suuri illusioni, 1928)

Tampereella liikkui runsaasti myös Turussa ja Helsingissä kirjoitettuja reseptejä. Reseptit kirjoitettiin yleensä yskään tai sydämen tykytykseen, mutta jopa “krooniseen alkoholismiin” sai spriireseptin. Spriin lisäksi sairauksiin määrättiin mm. viskiä ja hienoja ranskalaisia viinejä. Alkoholia ei kuitenkaan saanut antaa, jos sitä epäiltiin käytettävän juopumustarkoitukseen. Valtion alkoholiliikkeen valmistamat ja maahantuomat juomat myytiin apteekeille, jotka hyötyivät spriireseptikaupasta lääkäreiden ohella. Vuonna 1931 tehtiin huomautus Uno Hagbergin apteekista, sillä sinne tuotiin huomattavasti enemmän väkijuomalähetyksiä kuin muille. Hagbergin apteekki sijaitsi Kauppatorilla Kauppakadun ja Itäisen kadun kulmassa ns. Sanbergin talossa.

Vuonna 1924 Hagberg rakennutti itselleen mahtavan Pyynikinlinnan, jonka myöhemmin myi Emil Aaltoselle. Hagbergin koti tunnettiin myös pirtulinnan nimellä. Myös toinen apteekkari, Severi Haapanen, rakensi Pyynikille pramean kotitalon. Haapasen kodissa toimi myöhemmin nykytaiteen museo ja Willa Mac.

 

Kieltolakirikollisuus

Kieltolakia seurasi voimakas salakauppa. Pirtua tuotiin Suomen rannikolle lähinnä Virosta, Ruotsista ja Saksasta. Satamista spriilastit kuljetettiin sisämaan kaupunkeihin. Kieltolakirikollisuus ei ollut järjestelmällistä, vaan yleensä satunnaista. Satamissa salakuljetus oli lähinnä ulkomaalaisten käsissä, mutta 1920-luvun lopulla suomalaiset yhä useammin itse olivat vastuussa maahantuonnista. Vain hyvin pieni osa maahantuodusta spriistä saatiin takavarikoita ja hyvin pieni osa rikollisista jäi kiinni.

Tyypillinen tamperelainen kieltolakirikollinen oli salakuljetuksesta tuomittu, nuori naimaton mies. Naisten osuus kaikista rikoksista oli noin 10 %, mutta heidän suhteellinen osuutensa myyntirikoksista oli huomattavasti suurempi. Usein rikoksia tekivät yhdessä aviopuolisot, perheet tai naapurukset. Yleensä kieltolakirikolliset kuuluivat työväkeen, yleisin ammattinimike oli sekatyöläinen. Mukana oli myös paljon työttömiä.

Kieltolakirikoksia tekivät erityisesti 20-40 vuotiaita miehet, joihin vetosi salakuljetuksen ja -myynnin tuoma jännitys ja helpot tienestit. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

1920-luvun lopussa alkanut yleismaailmallinen lama oli yksi syy kieltolakirikollisuuden lisääntymiselle, sillä salakuljettamalla sai tienestejä pienellä riskillä. Rikolliset saivat hyvin harvoin vankilatuomion, yleensä rangaistus oli pieni määrä sakkoja, jos ylipäätänsä jäi kiinni. Kieltolakia rikkomaan houkutti rahan lisäksi myös seikkailunhalu. Vaikka kieltolakirikollisia paheksuttiin, harvat pitivät heitä todellisina rikollisina.

Tampereella suurin osa rikollisista tuomittiin kuljetustoiminnasta. Pirtua kuljetettiin kaupunkiin veneillä, junalla ja autoilla pääasiassa Helsingistä ja Turusta. Rautatieasemalla tehtiin paljon pidätyksiä ja junasta tulijat olivat suhteellisen helppo tarkastaa. Junavaunuista myös takavarikoitiin paljon “ainetta” sisältäviä laukkuja, joille ei ilmaantunut omistajaa. Autoliikenteen valvonta oli vaikeampaa, vaikka maanteitä ei tullut Tampereelle kuin muutama. Säännöllisen tarkkailun alla olivat myös ajuriasemat ja ajurit sekä autonkuljettajat.

Alkoholin valmistus oli harvinaista, sillä kaupungissa spriin tarjonta oli runsasta. Maaseudulla pidätyksiä alkoholin valmistusrikoksista kyllä tehtiin.

Alkoholin myyntirikoksista oli vaikea saada riittävästi näyttöä saati tuomita. Salamyynti ravintoloissa ja kahviloissa oli hyvin yleistä. Salakapakoissa tarjoiltiin kovaa teetä, jossa spriitä oli sekoitettu teehen, sekä plöröä, jossa sekaisin oli pirtua ja limonaatia. Kahvila-ravintolat olivat erityisessä tarkkailussa, mutta yleensä paikan omistaja kielsi tienneensä salakaupasta. Sakot sai useimmiten tarjoilija, jos riittävän painavat todisteet saatiin.

Lehdet raportoivat harva se päivä kieltolakirikkomuksista ja niiden oikeudenkäynneistä. Kuva: Aamulehti, 15.11.1931.

1920-luvulla Tampereella oli 50-70 kahvilaa, joista etenkin Tammelassa, Juhannuskylässä, Viinikassa ja Amurissa sijainneet työläisten suosimat kahvilat olivat epäilyksen alla. Salamyynti oli yhtä yleistä myös hienommissa paikoissa, kuten Ilmarinkatu 10:ssä ja Hotelli Tammerissa, mutta niihin ei tehty pistotarkastuksia, vaan lähetettiin ensin varoituskirje. Toisinaan tarkastuksen tekijä saatiin kääntymään ovella lahjoittamalla hänelle väkijuomia.

” ‘Konjakkiteetä…Tässä on varmasti spriitä mukana. Maku ei ole oikein hyvä.’ Ravintola oli melkein tyhjä. Huoneen toisella puolella istui joku pankinjohtaja naisensa kanssa.” (Mika Waltari: Suuri illusioni, 1928)

Myös yleiset saunat, matkustajakodit ja hotellit olivat tunnettuja myyntipaikkoja. Hotelli Emmauksen huoneesta numero 33 löydettiin jopa väliaikainen pullottamo. Syytetyt kielsivät pullottaneensa myyntiin ja kertoivat alkoholin olevan lahja venäläiselle sirkustaiteilijalle, joka oli opettanut heille temppuja. Syytetyt liimasivat pulloihin etiketit, jotta pullot näyttäisivät siisteiltä. Tässä tapauksessa tarinaan ei uskottu ja vastaajat tuomittiin sakkoihin.

Pääasiassa myynti tapahtui kuitenkin yksityisasunnoissa, mitä puhelimen yleistyminen lisäsi. Mm. elokuvateatteri Maximin seinällä oli puhelimen vieressä numero, josta saattoi kätevästi tilata väkijuomia.

“Hän nousi ja meni eteiseen puhelimen luo. Korte seurasi häntä ja mutisi tietävänsä hyvän numeron, josta sai koska tahansa. – Liian myöhäistä, saakeli … eikö ketään … No, täältä tullaan hakemaan … viskiä … eikö mitään muuta … no, varatkaa ainakin pari pulloa.” (Mika Waltari: Suuri illusioni, 1928)

Toiseksi yleisin kieltolakirikos Tampereella oli alkoholin luvaton varastossapito. Spriin varastoinnista tuomittujen määrä kasvoi vuosi vuodelta. Tähän vaikutti varmasti se, että jo kertaalleen tuomittujen luokse tehtiin useita kotitarkastuksia. Sprii saatettiin piilottaa lattian ale, talon perustuksiin tai huonekaluihin. Jotkut tosin pitivät pirtunsa esillä, esimerkiksi ämpärissä keittiön lattialla. Suuremmat määrät varastoitiin usein kauemmas, esimerkiksi metsikköön tai pihamaalle.

 

Tampereen pirtukuningas Oiva Villi

Osa rikollisista oli tunnettuja. Heistä tehtiin lähes päivittäin valituksia ja he saivat useita tuomioita vuoden sisällä, mutta jatkoivat silti toimintaansa. Kuuluisin Tampereen kieltolakirikollisista oli Oiva Villi, entinen maalari Ikaalisista. Oiva oli syyllistynyt useisiin kieltolakirikoksiin 1920-luvun alussa, vuonna 1924 hänet tuomittiin pahoinpitelystä kuritushuoneeseen Turussa. Oivan vapauduttua Villit muuttivat Tampereelle vuonna 1927. Oiva Villi oli pestannut salakauppaan mukaan vaimonsa ja tyttärensä sekä useita ulkopuolisia. Tilaukset tehtiin puhelimitse ja Villin apulaiset ja tyttäret toimittivat tilaukset perille. Villien koti tarkastettiin useita kertoja viikossa. Syyskuussa 1931 raittiuslautakunta joutui pyytämään vakituista passipoliisia Villin talon eteen.

Pirtua piilotettiin mitä kekseliäimpiin paikkoihin. Tyhjäksi kaiverretut kirjat olivat oiva piilopaikka pullolliselle “ainetta”. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Aluksi Villit asuivat Puutarhakadulla, sitten Kauppakatu 17:ssa, josta molemmista he saivat häädön pahennusta herättävän elämän vuoksi. Kauppakadulta he muuttivat omistusasuntoon Pyynikille, Ilomäentie 6:een. Kaksikerroksisen talon yläkerta oli Oivan apulaisten käytössä, alakerta itse perheen. Oiva Villi oli myös omasta mielestään Tampereen suurin viinakauppias. Kerran hän soitti yöllä humalassa poliisin suojelusosastoon, jonka vastuulla kieltolakirikollisuuden valvonta oli. Oiva Villi halusi ilmoittaa olevansa Tampereen suurin viinakauppias ja ansainneensa koko suuren omaisuutensa, talon ja kaksi autoa, salakaupalla.

Aamulehden etusivulla 18.10.1931 uutisoitiin “Tampereen pahimman viinapesän” asioita selvitetyn raastuvassa. Oikeudenkäynti oli kestänyt myöhään yöhön. Oiva Villi lähetettiin 9 kuukaudeksi vankilaan, hän menetti takavarikoidun autonsa valtiolle ja Villin apulaiset tuomittiin sakkoihin. Tarkastuskäynti Villeillä oli tuottanut tulosta. Ulos “tuulettumista” varten kannetun mattorullan sisältä löytyi 10 litran pirtukanisteri. Talon sisältä taas löydettiin useita Oivan itse valmistamia kapsäkkejä, joihin 10 litran kanisteri juuri mahtui. Joulukuun lopussa 1931 Oiva Villi oli jälleen oikeudessa tuomittavana.

 

 

Lähteet:
Matti Peltonen, Kerta kiellon päälle: suomalainen kieltolakimentaliteetti: vuoden 1733 juopumusasetuksesta kieltolain kumoamiseen 1932, Hämeenlinna 1997.
Väinö Voionmaa, Tampereen kaupungin historia osa IV: Tampereen uusin historia, Tampere 1935.
Eino Jutikkala, Tampereen historia III vuodesta 1905 vuoteen 1945, Tampere 1979.
Merja Sillanpää, Säännöstelty huvi: suomalainen ravintola 1900-luvulla, SKS, Helsinki 2002.
Riitta Yrjönen, Kieltolakirikollisuus Tampereella vuosina 1927 – 1931,Tampere 1992.
Tampereen kaupungin kunnallinen asetuskokoelmat v. 1916-1920, 1922.
Tampereen kaupungin painetut kertomukset, Kertomus Tampereen Raittiuslautakunnan toiminnasta v. 1919-1932.
Antti Häkkinen, Kieltolakirikollisuuden sosiaaliset verkostot Helsingissä 1929-1930. Työväen verkostot (toim. Sakari Saaritsa ja Kari Teräs), THPTS Väki Voimakas 16, Vaasa 2003.
Aamulehti, 10-12/1931.
Kansan Lehti 11-12/1931.
Heikki Kokko, Kansalaisyhteiskunta, http://www.uta.fi/koskivoimaa/valta/190018/kansalaisyhtk.htm, luettu 9.3.2005.
Kari Filpus, Alkoholin salakuljetus ja sen valvonta Perämeren rannikolla kieltolain aikana 1919-1932, http://herkules.oulu.fi/isbn9514259734/html/x101.html, luettu 9.3.2005.
Mika Waltari, Suuri illusioni, 1928.